— Jos kaikki ylioppilaat olisivat sellaisia kuin se Gabriel herra, niin ei olisi hätäpäiviä. Se mies on jokaiselle ystävällinen, aina iloinen ja vilkas. Ja helposti sen miekkakin tupesta lentää, kun niin tarvitaan.
— Liiankin helposti rehtorin ja konsistoriumin mielestä, sanoi
Matthias.
— Mitä niistä, sanoi Taava halveksivasti. Eivät ne ole miehiä eivätkä mitään, vaikka ne miehen vaatteissa käyvät. Ja eiväthän ne edes puhu kuin järki-ihmiset, vaan aina solkkaavat tuota latinaansa, humalassakin, sen minä tiedän, sillä, käyväthän ne täällä aina silloin, kun ovat akkojensa kanssa riidellä mekastaneet. Ja jos ne laulavat, niin mitä lie rivouksia, kun aina latinaksi laulavat. Minä häpeän aina, kun niitä loilotuksia kuulen. Toista on Gabriel herra, hän laulaa niin että muutkin ymmärtävät. Eikä hänen tarvitse muilta oppia, hän tekee laulut itse.
Ylioppilaat tupakoivat, ja yhä paksumpana pilvenä nousi sauhu kattoa kohden, kasaantui ensin pöydän kohdalle ja levisi sitten yhä leveämmälle. Taava seisoi lieden luona, ja niin hiljaista oli, että kuuli, miten kaukana kadulla ajettiin. Kulkusten kilinä läheni, tuli talon kohdalle ja loittoni jälleen.
Ja Taava alkoi laulaa.
Ja kun hän lauloi, niin oli hänen äänessään ihmeellisen pehmeä sävy, kuin nuorella tytöllä, joka yksin on ja jonka tunne suurena laineena lyö rinnassa ja puhkee vihdoin säveliin. Hän lauloi pohjalaista kansanlaulua, ja sitä kuullessa ylioppilailta unohtui vähitellen piippu. Nojaten seinään he katsoivat eteensä, kuten se, joka ihanan näyn saa nähdä, tai kumarassa, liikkumattomina sulkivat silmänsä. Ja oli kuin ahdas tupa olisi vähitellen laajentunut, katto kohonnut, seinät väistyneet. Ja kotoinen tunne avasi heidän sielussaan kirkkaat siipensä, ja he näkivät edessään rakkaan Pohjanmaan, sen aukeat kentät ja viheriät niityt, sen hopeanhohtavat joet ja tummat metsät ja meren aukean ulapan. Ja he tunsivat seisovansa sen suvisen illan suussa, jolloin päivä kultaisena kehränä painuu rantaansa kohden ja punertaa pilvet taikalinnoiksi, jolloin illan rusko kuten nuori morsian ujosti ja arkana antaa suuta aamuauringon valolle, jolloin suvinen tuuli kulkee kukkivan kentän, lainehtivien laihojen ja tummien metsien yli ja sylissään kantaa rauhan ja samalla kaipauksen. Ja he tiesivät, että se maan perukka, jossa he olivat syntyneet, oli kasvanut kiinni heidän koko olemukseensa niin, että he eivät missään muualla maailmassa voisi tuntea itseään kotiutuneiksi. Ja kuinka vapaina kaikista kahleista he astuivat kultaista siltaa kohden autuuden maata.
Niin he istuivat kauan liikkumattomina vielä senkin jälkeen, kun laulu oli lakannut. Ja liikkumattomana seisoi Taava lieden luona, ja heleät kyynelhelmet valuivat pitkin hänen poskiaan. Ei kuulunut muuta kuin tulen leikki kuivissa puissa ja sirkan yksitoikkoinen sirinä uunin takaa. Ja krouvituvassa oli kuin suuri juhla; he olivat temppelissä, jossa on pitkältä seiniin ja korkealta kattoon ja jossa kynttilät palavat suuren sunnuntain rikkaassa rauhassa.
Äkkiä katkaisi hiljaisuuden kadulta kuuluva rähäkkä. Itkeviä poikaääniä ja niiden joukossa pari miesääntäkin. Sitten kuului juopon käheä komennus:
— Mars, pipanat!
— Sehän on Sundeliuksen ääni! huusivat ylioppilaat. Mutta mitä tuo kakaroiden poru tietää? Ei suinkaan hän ole ruvennut koulumestariksi tai lastenpiiaksi.