Melu läheni, se saapui aivan talon kohdalle, nyt kuului seinän takaa parkunaa ja komennusääniä. Äkkiä aukeni ovi, ja krouviin tuli kummallinen saattue. Etunenässä oli kaksi koulupoikaa, joilla oli kummallakin valkoiset paidat puvun päällä, suuret paperitötteröt päässä ja toisella kädessään teline, jossa oli pyörivän tähden jätteitä. Heidän takanaan tuli kolmas valkopaitainen poika, jonka noella mustattuun naamaan kyynelet olivat uurtaneet likaisia vakoja.
— Nehän ovat tähtipoikia! huudahtivat ylioppilaat. Mitä niitä tänne tuodaan?
Pimeästä eteisestä kuului käheä ääni:
— Sukkelaan sisään koko raamatullinen roikka! Ei tässä poru auta, sisään vain joka sorkka!
Ja sisään tuli lauma poikia, joista eräs oli puettu Neitsyt Maariaksi ja kantoi selässään keikkuvassa kehdossa rääsyistä tehtyä lasta. Häntä seurasi Josef, jolla oli kirves olalla ja peloittavan suuri kyttyrä niskassa. Herodeksen puumiekka oli mennyt poikki ja paperikruunu oli toisella korvalla, ja hän parkua jollotti. Vanhalla Simeonilla oli pitkä kuusennaavasta tehty parta ja kädessä keppi. Juudas köysi vyöllään kompuroi jäljestä. Narri kirjavista tilkuista tehdyssä puvussaan seurasi häntä, sitten pappi, jonka kauhtana oli siekaleina ja kaulus roikkui puoliksi irrallaan niskassa. Ja lopuksi tuli pieni, täyttä kurkkua kiukusta parkuva pojan naskali, joka oli enkeliksi puettu. Hänen paperisten siipiensä siekaleet roikkuivat selässä. Kaikki olivat pieniä poikia, joista vanhin tuskin oli täyttänyt kymmentä ikävuotta.
Lasten jäljestä tuli krouviin kolme ylioppilasta. Ne olivat niin erilaisia kuin kuvitella saattaa. Laurentius Sundelius oli hyvin lihava mies, jonka leukaa koristi takkuinen kokoparta. Nenä oli paksu ja kyhmyinen ja hohti kaikissa taivaankaaren väreissä. Hänen ruumiinsa verhona oli avara lammasnahkaturkki, joka leveällä, kudotulla vyöllä oli köytetty hänen paksun vartalonsa ympärille.
Päässä hänellä oli likainen, valkoinen naapukkalakki. Magnus Ringius oli hyvin pieni, hyvin laiha ja hyvin ruma. Kaikki hänen naamassaan oli pientä, silmät kuin pari mustaa pilkkua, nenä tylppä, suu pieni ja kovasti ulkoneva. Karvalakki oli painettu hyvin syvälle, risaisen sarkatakin päällä oli kaulassa vanha, kulunut, suuri huivi, joka oli sidottu ristiin rinnan yli. Hänellä oli jalassa hyvin suuret saappaat. Jacobus Jurvelius oli pitkä ja laiha, mulkosilmäinen ja loippaposkinen, naama muistutti puoliksi ketun, puoliksi lampaan päätä. Hän sammalsi puhuessaan, ja kun hän istui, niin olivat jalat aina kietoutuneet yhteen monelle mutkalle.
— Tässä on Jerusalem, Betlehem ja kaikki Itämaat! huusi Sundelius krouviin tullessaan.
— Mitä sinä niitä tänne roikotat? kysyivät tuvassa olijat.
— Juhlia lopettamaan, vastasi Sundelius. Kas tässä ovat Juudaksen rahat, sanoi hän ja helisti kädessään kukkaroa. Ja ne me juomme juhlan kunniaksi.