— Se on maaherran piika, ajatteli Ringius. Pian minä niitä tikapuita alas tulinkin, kun neidille soitin ja piika minuun mieltyi.
Usein nähtiin Ringiuksen tästä lähin astelevan linnalle päin, ja usein huomasivat toverit hänen istuvan asunnossaan pöydän ääressä kirjoittelemassa, jolloin hänen jalkansa polki tahtia. Siitä toverit arvasivat hänen runoilevankin.
Hyvänä häntä maaherran piika piti, sen huomasi kaikesta, sillä vielä pitkän aikaa linnasta tulonsa jälkeen miestä röyhellytti, kuten ainakin kauan kestäneen aterian jälkeen. Pian alkoi myös näkyä ulkonaisiakin merkkejä hyvinvoinnista. Eräänä päivänä oli Ringiuksella uusi verkakauhtana yllään, ja kerran hän veti hopeatuopin viittansa alta esiin ja juhlallisesti asetti sen asuntonsa pöydälle. Kun toverien ruokavarat alkoivat vähetä, niin auttoi Ringius heitä. Hän toi kotiin kerran leiviskän voita, leiviskän kapahaukia ja leiviskän kuivaa lihaa. Ja kerran hän naama hymyssä kilisteli taskussaan rahoja ja ylpeästi mulkaisten ympärilleen kapakassa heitti pöydälle kuusi talaria ja kaksi tukaattia. Sitten alkoi hänelle karttua kaikenlaista omaisuutta, kuten rihlapyssy ja ketunnahka, ja toipa hän kerran maltaitakin kaksi tynnyriä, ja eräänä iltahämäränä hän ajoi asuntonsa pihalle kokonaisen kuorman heiniä.
Kummastellen katselivat ylioppilaat eräänä iltana Ringiusta, joka asteli Linnankatua pitkin salaten kauhtanansa alle säkkiä, josta kuului outoa vikinää. Hän suuntasi kulkunsa Merthenin kapakkaan, jossa pohjalaisia tapansa mukaan oli koolla.
— Mitä sinä viittasi alla raksit? huusivat ylioppilaat.
— Onpahan vain pieniä muistoja hellultani, sanoi Ringius.
Hän avasi säkin suun, ja sieltä juoksi esiin porsas.
Tämä elukka oli Ringiuksen ainaisen huolen esineenä, ja usein nähtiin hänen kuljeksivan kadullakin kuljettaen elukkaa takajalkaan sidotusta nuorasta. Oman karsinan hän sille rakensi asuntonsa pihalle ja syötti ja juotti sitä.
Hyvinvoipa ja onnellinen oli Magnus Ringius, sillä olihan hänellä huolettomat päivät. Mutta musta huolenlonka nousi hänen onnensa kuulakkaalle taivaalle. Kerran hänen astellessaan linnaa kohden tuli häntä kadulla vastaan roteva hämäläinen ylioppilas, jonka viitan alta kuului Ringiukselle tuttua vikinää. Pahaa aavistaen ja muistellen, että naisen kavaluudesta on historiakin suurena todistuskappaleena, hän juoksi linnaan ja suoraa päätä sikokarsinaan. Eikös hän ollut arvannut oikein! eikös se juutas ollut saanut porsasta matkaansa! sillä laskettuaan porsaitten lukumäärän hän huomasi sen yhdellä vähenneen. Kiukkua täynnä hän meni linnan keittiöön ja heti karjaisi:
— Se on sikamaista!