— Mikä? kysyi piika.
— Se, että täältä maaherran omaisuutta ja tavaraa jaellaan pitkin maailmaa. Älä siinä hölmönä töllistele, vaan häpeä, jos osaat, kun kaikille maankiertäjille lahjoittelet muistoksi herrasi tavaroita.
— Mitä tavaroita, mistä sinä puhut?
— Tiellä tuli vastaani hämäläinen mullikka, oikea sonnin alku, kantaen porsasta. Se on täältä peräisin. Jumal'auta, likka, jos sinä tässä uskottomaksi rupeat! Tiedä, että sydän se minullakin on.
Piika koetti rauhoittaa kiivastunutta ylioppilasta, mutta tämä huusi:
— Pysy loitolla, sinä Baabelin hekumallinen vaimo, sinä lihallinen olento, joka nuoria miehiä luoksesi houkuttelet porsailla ja rasvaisilla keitoksilla! Tiedätkö, että sinä olet särkenyt minun hyvät ajatukseni naisen uskollisuudesta. Anna pois tänne ne runot, jotka minulta olet saanut, sillä sinä et ole kelvollinen niitä katselemaan; minä sanon katselemaan, sillä lukea sinä et osaa, sen minä olen jo kauan sitten huomannut.
Ja niin äkäinen oli Ringius, että piika sanaakaan sanomatta etsi paperit ja ojensi ne Ringiukselle, joka ne repi ja heitti palavaan pesään.
— Noin minä ne revin, noin, ja poltan ne, jotta ei mitään jäisi jäljelle minun sydämeni tunteista, sillä sinä olet sen ottanut ja tallannut jalkojesi alle yhdeksi liiskaksi. Mutta minä en tätä näin vähiin jätä, sen sanon, enpä jätäkään, vaan selkäsaunan valmistan sinun hämäläiselle ylkämiehellesi.
Näin sanottuaan ja heristäen nyrkkiään läksi Ringius pois ja jätti entisen morsiamensa itkeä pillittämään.
Seuraavan päivän hän vaani ja odotteli hämäläistä ylioppilasta linnan lähistöllä. Evästä hän oli ottanut matkaansa, koska odotus saattoi tulla pitkäksikin.