Vasta iltamyöhäiseen hän näki hämäläisen astelevan linnaa kohden. Kuten ilves, joka äkkiä kätköstään hyppää raavaan niskaan, niin karahti Ringius piilostaan hämäläisen kimppuun. Lyhyt oli tappelu, mutta sitä tulisempi, ja lopulta istuivat molemmat miehet keskellä katua, ja ammottavasta haavasta pursui hämäläisen otsasta veri.
— Onko tämä leikkiä, vai onko se täyttä totta? kysäisi hämäläinen tyynesti katsellessaan vastustajaansa. Jos se on leikkiä, niin on se vissisti hyvin sopimatonta. Jos se on totta, niin aloitetaan sitten uusi ottelu, sillä tappeluunkin täytyy saada valmistautua, ei sitä noin vain saa siihen ryhtyä kuin sinä olet tehnyt.
Kun Ringius näki toisen verissään, lauhtui hänen kiukkunsa, ja hänessä heräsi äkkiä ajatus, että mies ehkä olikin syytön eikä ollut tietänyt mitään hänen väleistään piian kanssa.
— Tuki ensin tuo ammottava lähde otsastasi, sanoi hän.
— Ei se taida tässä noin vain sormenpainamisella mennä umpeen. Mennään haavurin luo. Mutta sen minä sanon, että sinä sen miehen palkan saat suorittaa, koska hyökkäsit edeltäpäin ilmoittamatta päälleni. Kun sitten uudelleen tapellaan, niin niistä haavoista saa kukin itse pitää huolen.
Ja he läksivät yhdessä parturin luo, joka samalla oli haavurikin.
Ringius jäi oven ulkopuolelle, kun hämäläinen astui asuntoon. Vähän ajan päästä hämäläinen tuli ovelle ja viittasi Ringiukselle.
— Tule vähän sisälle!
Ringius astui haavurin asuntoon.
— Tämä rohtomestari sanoo, että se maksaa hopeatalarin, sanoi hämäläinen. Mitä sinä arvelet? Hopeatalari on paljon rahaa. Kannattaako se?