— Raato kuin raato!
— Teidän haudallanne ei kukaan itke, se on tiettyä se.
— Joutavaa se olisikin.
— Mutta minun mieheni, hän ei olekaan mikään tavallinen suutari, kaukana siitä. Hän on ollut Tukholmassa ja siellä monen hienon ja ylhäisen herran jalkasuojia värkännyt. Ja täälläkin kreivi aina teetti jalkineensa hänellä. Me emme olekaan mitään tavallista väkeä! Ja kun hän nyt kuolee ja Herra hänen sielunsa korjaa ja vie paratiisin niitylle, jossa ei enää tarvitse istua nakutella, niin lähtölaulu hänen täytyy saada ja oikein komea. Ja nyt minä pyydän teidän apuanne. Olettehan te oppinut mies, osaatte runoilla ja olette minulle ruokarahaa velkaa, niin että te olette se oikea mies, joka hänestä voitte tehdä hautalaulun.
— Ei semmoista tehdä, ennenkuin toinen kuolee, sanoi Sundelius.
— Mutta ajatelkaahan, sanoi akka, mikä ilo se olisi vainajalle, kun saisi omin korvin kuulla runon omasta elämästään. Ehkä se helpottaisi hengen erkanemista.
Ja kääntyen vuoteeseen päin, jossa mies virui, hän kysyi;
— Kuulethan sinä. Joosua?
— Kuulen, vastasi sairas.
— Eikö se sinullekin olisi ilo kuulla hautarunosi ennen lähtöäsi?