— Olisihan tuo.
— Kas niin, sanoi akka kääntyen taas Sundeliuksen puoleen, se on vainajankin tahto. Eikö se teidän mieltänne hellytä?
Sundelius katsoi vuoroin sairaaseen, joka ähki vuoteellaan, vuoroin akkaan, joka itki. Ja hän arveli sopivan hetken tulleen ansaitsemiseen.
— Mutta ilmaiseksi en minä sitä tee! sanoi Sundelius.
— Mitä! tiuskaisi akka. Vai et ilmaiseksi! Täällä sinä olet kuukausia syönyt minun ruokaani, ja nyt. kun voisit sen jollain palkita, sinä kehtaat vielä maksua vaatia. Ettet hiukan häpeä!
— Sitä minä en koskaan ole joutunut tekemään, vastasi Sundelius. Mutta mitä runoon tulee, niin pidettäköön se erillään kaikesta muusta. Jos maksatte, niin minä teen sen ja teenkin niin kauniin, että vesi valuu vieraista virtana.
— Kuuletko. Joosua, kuuletko? sanoi akka. Sinä saisit sellaisen runon, että vesi valuu vieraista virtana. Mitä sinä arvelet tästä asiasta? Maksanko hänelle jotain?
— Maksa pois, mitä sitä suotta säästää, kun kumminkin kuolee, vastasi suutari.
— Ja mikä se herra professorin taksa on hautausrunosta? kysyi akka
Sundeliukselta.
— Alle neljän hopeatalarin en sitä tee. Jota pitempi, sitä enempi se maksaa.