— Minä tulin tänään Tukholmasta.
He liittyivät tanssileikkiin. Ja aina kun he leikin vuorojen tähden olivat eronneet ja taas yhtyivät, niin iloitsivat he toistensa käden kosketuksesta. Miksi, sitä eivät he itsekään tietäneet.
Leikki loppui. He seisoivat vieretysten, tietämättä, tuliko heidän erota vai ei.
— Minä tahtoisin mennä Barbaran luo, sanoi Vendela.
— Hän on tuolla niityn toisella puolen menossa lähteelle.
Ja yhdessä he astelivat heitä kohden. Mutta kun he saapuivat lähteelle, näkivät he toisten jo juoksevan jälleen niitylle suurta piiriä kohden, joka sinne oli muodostunut. Nauraen, huutaen juoksivat kaikki lähteellä olevat niitylle, ja niin jäivät Vendela ja Matthias kahden sinne.
He eivät tohtineet sanaakaan sanoa toisilleen.
Vendela otti lähteen reunalla olevan lipin, ammensi sillä vettä, joi siitä hiukan ja ojensi hymyillen sen Matthiakselle.
Kun Matthias oli juonut, sanoi hän:
— Tiedätkö, että nyt me emme koskaan voi toisiamme unohtaa?