Syntyi hiljaisuus.
— On se niinkin, sanoi Filosoofi verkalleen. — Mutta muistatko, mitä Arsène Lupin vastasi Ganimardille, kun tämä ylpeili hänen vangitsemisestaan?
— No?
— "Nainen katsoi minuun."
Runoilija kumartui nopeasti solmimaan kenkänsä nauhoja.
HOTTENTOTIT.
Eino Harjanne, Monte Carlon kunnioitettava isäntä, jota sanottiin Pankkiiriksi, astui juhlallisesti kamariinsa, istuutui tuolille, otti käteensä sanomalehden ja alkoi silmäillä uutisia kaivellen tikulla hampaitaan. Hän oli vastikään palannut koulusta, syönyt emännän puolella päivällisensä ja kiiruhti nyt lukemaan lehteä, ennenkuin pojat kerkiäisivät tulla, sillä tänä iltana oli Monte Carlossa sovittu vietettäväksi täysi-istunto.
Hänen kamarinsa, Monte Carlo, oli matala, neliön muotoinen huone ja niin pieni, ettei kookas isäntä sopinut siellä suoraksi kuin nurkasta nurkkaan. Kapean, hieman viistoon lasehtineen ikkunan ääressä oli pöytäpahanen, jonka toiselle puolen vaivoin mahtui suuri, punaiseksi maalattu arkku, toiselle sängyn pää; sänky oli päivisin puukannella peitetty ja sai tehdä sohvan virkaa. Seinällä riippui pieni kirjahylly, ja matalan oven vieressä, nurkassa, oli valtava uuni. Kas siinä Monte Carlon muhkea sisustus.
Se mökki, jonka kolmesta huoneesta yksi oli Monte Carlo, sijaitsi vähän matkaa kaupungin ulkopuolella, ja sinne johtava tie oli syksyisin perin rapakoinen. Mökin omisti muuan vanha itsellismuori, miltei kuuro akka, joka Harjanteelle oli kaukaista sukua, jokin naapurin kummin kaima. Akka oli hiukan viinaanmenevä ja ymmärsi koulupoikia erinomaisesti. Joko he melusivat tai tappelivat, niin ei hän siitä välittänyt, eikä se häntä, kuuroa, häirinnyt. Mutta olipa muuan arka seikka, josta hän tulistui kuin pippuri: Kun Monte Carloon väentungoksen takia pyrki tulemaan huono ilma, olisivat pojat sangen mielellään avanneet oven eteiseen, sillä minkäänlaista venttiiliä ei ollut olemassa. Mutta muorin omassa ovessa oli lasiruutu ja jos hän sen läpi näki poikien laskevan lämmintä hukkaan, niin pyrynä hän syöksähti pelipankkiin, ajoi joka ikisen mukulan pellolle ja jallitti isäntää tukasta kuin pikkupoikaa. Ei siis jäänyt muu neuvoksi kuin uunin kautta puhdistaa ilmaa. Mutta sekin oli sangen vaaranalaista hommaa, sillä muori saattoi minä hetkenä tahansa pistää päänsä ovesta, ja auta armias, jos pelti oli auki. — Muussa suhteessa hän olikin pojille kultaa kalliimpi, sillä eipä hän kertoillut maailmalle heidän kepposiaan eikä milloinkaan olisi edes opettajille kavaltanut heitä.
Pankkiiri itse oli tavattoman pitkä, leveähartiainen nuorukainen, jonka pellavatukka oli aina huolellisesti jakaukselle kammattu ja kasvot täynnä näppylöitä. Kuten yleensäkin nopeasti kasvaneilla pojilla, oli hänelläkin veltto ryhti. Sitäpaitsi hän tuntui häpeävän pituuttaan ja käveli senvuoksi tavallista kumarammassa. Hän oli vanhempi tovereitaan, seurasi tarkasti sanomalehtiä ja oli luokalla ainoa mies, joka harrasti politiikkaa. Hän jutteli taitavasti ja harvakseen kuin maan ukot ja poltti piippua.