niin levoton jännitys piti heitä vallassaan. Ylioppilaskirjotusten aikana he olivat kuin kuumeessa, ruoka ei heille maistunut, eikä koko ympärillä oleva maailma heitä vähääkään liikuttanut.
Toisin oli seitsemännen luokan laita. Sen ilo oli paljoa todellisempaa. Vaikka sekin otti osaa kirjotuksiin, niin kokeilla oli enemmän harjottelun leima, eikä niillä ollut niin ratkaisevaa merkitystä. Tärkein seikka oli se, että koekirjotusten välipäivät saatiin olla koulusta poissa, joten Monte Carlo ei suinkaan kylmille joutanut.
* * * * *
Monte Carlon hirmuinen emäntä, akka harvahammas ja rehti, kohenteli hiillosta, hanko väkevissä käsissään. Muutamia poikia oli jo saapunut, mutta Pankkiiri itse luki vielä sanomia.
— Ähä, totta siinä tarkenette, touhusi eukko. — Joko ma panen pellin kiinni?
— Hyvänen aika, älkää nyt toki. Vielähän siellä on kekäleitä. Sauhuun ja häkäänhän te meidät tapatte, ehätti Jokinen sanomaan.
— Jos vaan… ainapa teillä muutakaan on, mutisi akka kopsien poikien taskuja. — Niin, arvasinhan, ei tippaakaan enää koskaan, ei saa vanhakaan sydäntään lämpimäksi… Ääh, toukat! Ei jouda nenä enää irti kirjan lehdiltä. No sepäs!
Vieras olisi luullut hänen olevan vihoissaan.
Filosoofi astui sisään.
— Sinunkin naamasi on aina niin totinen kuin Tinnilän vaarin tallukka, Vilosohvi, vai mikäs sinä olet. Kirjoja kainalo täynnä ja povitasku tyhjä… No tiesinhän! Johan nyt on kumma.