Sundberg istuutui, sai kirjeen ja alkoi lukea.
'Herra Maisteri!
Tunnustan avoimesti rikoksen, joka syksystä saakka on ollut omallatunnollani. Entiset koulutoverini ovat sen takia joutuneet kärsimään, ja se on pahottanut mieltäni. Mutta minä en ole ennemmin uskaltanut puhua, sillä olen asunut kotonani ja pelännyt isääni. Onhan nimittäin hyvin todennäköistä, että tekoni tavalla tai toisella olisi joutunut isäni tietoon, ja voi minua silloin. Mutta nyt olen lähdössä merille, eikä minun enää tarvitse välittää mistään. Riennän siis keventämään sydäntäni.
Tarkotan rukoushetkeä, jolloin maan vetovoima pirstasi niin loistavalla tavalla erinäisiä kappaleita maisterin kunnioitettavaan päälakeen. Minä se olin, joka ensin hankin kananmunille tarvittavan potentsiaali-energian, viemällä ne parvekkeelle. Eikä maisterin tarvitse luulla, että mielessäni oli vähäisintäkään ilkeyttä. Sanotaanhan munanruskuaisen kasvattavan hiuksia, enkö siis olisi uhrannut muutamia pennejä entisen opettajani hyväksi. Kauppias sattui myömään minulle huonoa tavaraa, joten pyydän anteeksi, että tehdessäni hyvää maisterin päälle jouduin epämieluisella tavalla kiihottamaan maisterin hajuaistia.
Kunnioittaen
Niilo Sora.'
Tumma puna oli kohonnut Sundbergin kasvoille. Suutuksissaan ja loukkaantuneena hän rutisti taskuunsa kirjeen, jonka törkeä muoto niin selvästi kuvasti kirjottajansa ilkeyttä. Seitsemäs luokka oli siis sittenkin viaton, sekin nolostutti.
Hän hörppi kahvinsa, ojensi rouva Häggille kätensä hyvästiksi ja riensi koululle. Päättäen hänen kasvojensa ilmeestä oli pojille tuleva tuima kuulustelu.
Mutta kun hän astui luokkaan, näki hän kummakseen, ettei siellä ollut ketään. Hän katsoi kelloaan. Se oli kuusi minuuttia yli puolen.
Sillä välin olivat pojat olleet kuin tulisilla hiilillä. Runoilija oli itsekin alkanut epäillä suunnitelmansa onnistumista, kertonut sen toisille, ja koko luokka oli joutunut jännittävän levottomuuden valtaan.
Heti kun tultiin välitunnilta, pantiin Seppänen vartioimaan ikkunan luo… Aivan oikein, Susi meni kuitenkin. Puhelin oli siis tehnyt tehtävänsä, ja helpotuksen huokaus kohosi monen rinnasta. Mutta viipyisikö hän tarpeeksi kauan? Järjestyssääntöjen mukaan oli oppilailla oikeus poistua, ellei opettaja tullut ennen puolta tunnille. Oli siis kysymys ajasta, sillä Sundberg asui lähellä.