Luokassa vallitsi täydellinen äänettömyys. Henki kurkussa seurattiin minuuttiviisarin kulkua. Yhä useampien nenä painui ikkunaan, vain harvat malttoivat pysyä pulpeteissaan. Seppänen oli kalpea ja hikoili, Puhakka huojutteli hermostuneesti ruumistaan, ja Ström koetti turhaan vihellyksellä peittää levottomuuttaan. Kukaan ei puhunut sanaakaan.
Kello oli viittä vailla, mutta yhä viipyi Sundberg. Minuutit tuntuivat ikuisuudelta…
— Kello on puoli, sanoi Runoilija vihdoin käheällä, hillityllä äänellä.
Tuokiossa pojat ryntäsivät käytävään.
— Missähän maisteri Sundberg viipyy? kysyi Filosoofi vahtimestarilta ihmeen levollisesti.
— Ulos hän näkyi menevän, palttoo päällä, kuului vastaus.
— Onkohan hän tullut sairaaksi? päivitteli Runoilija.
— Lähdetään pois. Johan kello on puoli, sanoi Pelle.
Nopeammin eivät pojat olleet milloinkaan saaneet päällysvaatteitaan ylleen. Joka hetki pelättiin Suden tulevan. Teki mieli juosta, mutta viisainta oli kuitenkin huolettomuutta teeskennellen hiipiä takaovesta ulos.
Kun vihdoinkin oli päästy kadunkulman suojaan, hihkaisi Ström: