Mutta sivupenkiltään Filosoofi katseli Helvi Grania, pormestarin tytärtä, joka istui eturivissä isänsä ja äitinsä kanssa. Paljoa suuremmalla mielenkiinnolla kuin voimisteluliikkeitä tarkasteli hän, miten ilme vaihteli Helvin kasvoilla, miten suuret silmät vuoroin kirkastuivat, vuoroin synkkenivät ihmetteleviksi. Suukin vetäysi toisinaan hymyyn, jolloin poskelle ilmaantui kuoppa, ja taputtaessaan käsiään tyttö ihan säteili ilosta… Vähän taempana näkyi komean konttoristin rasvattu tukka… Filosoofin rinnassa liikahti, hän alkoi itsepintaisesti seurata esiintyjiä.
Sillä Filosoofi rakasti Helviä. Viime talvena hän oli useasti kävellyt Helvin kanssa iltaisin, huolimatta siitä, että tytöllä oli toinen. Filosoofi kyllä tiesi, että samainen konttoristi, joka istui taempana, tuo keikaroiva, viimeisen muodin mukaan puettu herra, oli vallottanut Helvin sydämen, mutta hän oli heikko… Eräänä iltana Helvi kuitenkin rohkaisi arkaa rakastajaansa. Hän kiemaili, näytti arvaavan mitä toisen sisällä liikkui, mutta Filosoofi oli yhtä hillitty; vasta hyvästi jättäessään hän pusersi tavallista lujemmin tytön kättä. — Mutta seuraavan yön unesta ei tullut mitään. Filosoofi vääntelehti vuoteellaan lakkaamatta ajatellen Helviä, epäillen ja salaa toivoen. Vihdoin hänen voimansa loppuivat, hän nousi, otti kynän ja paperia, kirjotti, tunnusti kaikki. — Kului päivä, toinen, armahtakoon niitä päiviä! Kolmantena tuli vastaus. Se oli ystävällinen ja liikuttava, mutta riisti kaiken toivon: tyttö tunnusti rakastavansa toista, mutta tahtoi olla sisar, ystävätär… Olihan Filosoofi sen tiennyt, mutta kuitenkin hän katkeroitui. Mitä varten Helvi siis oli koettanut rohkaista häntä, yleensä ollenkaan sietänyt häntä? Mitä varten hän oli kiemaillut tuona iltana? Mitä varten hän yhä tahtoi jäädä ystäväksi, vaikka selvä ero olisi parempi? Oo, oliko syntynyt eripuraisuutta tuon toisen kanssa? Tahtoiko Helvi pitää häntä, Filosoofia, hätävaranaan, tehdäkseen tuon toisen mustasukkaiseksi, kiusatakseen?… Filosoofi ei jaksanut vaieta. Hän kirjotti vielä, ladellen syytöksiä, joihin hänellä ei ollut oikeutta, ja tietysti epätoivoa. Vastausta ei enää kuulunut. Filosoofi katui kirjettään ja oli onneton. Hän muuttui umpimieliseksi ja synkäksi, löysi isänsä kirjastosta Schopenhauerin teoksia ja omaksui omituisella intohimolla nerokkaan filosoofin toivottoman maailmankatsomuksen.
Mutta eräänä iltana, kun Filosoofi yrmeänä harhaili puiston pimeneviä käytäviä, tuli Helvi äkkiä häntä vastaan. Monte Carlossa oli ollut Pankkiirin syntymäpäiväjuhlat, mutta väkisin oli Filosoofi lähtenyt kesken pois… Hän nosti jotenkuten lakkiaan, veri pakkausi sydämeen, häntä horjutti. Ja merkillistä! Yhtäkkiä alkoi hän aivan tahallaan hoippua, kumman kivun viiltäessä sydäntä. Helvi kiiruhti ensin ohitse, mutta pysähtyi sitten, jäi tuijottamaan, astui lähemmä.
— Vilho, mikä sinun on? kysyi hän hätääntyneenä, arastellen.
— Kun kysyjä tietää, niin vastaaja vaikenee, sai Filosoofi sanotuksi.
Helvin povi rupesi aaltoilemaan ja sieraimet värisivät. Kului äänetön tuokio. Tyttö näytti taistelevan, purskahti vihdoin itkuun, tarttui molemmilla käsillään nuorukaisen kyynärvarteen, jota kouristuksentapaisesti puristeli, ja sopersi nyyhkyttäen:
— Sinä olet nauttinut…
Filosoofin tuli vaikea olla. Omituinen hellyys ihan tulvi hänen sydämeensä, ja kyyneliä kihosi silmiin. Tuota kaikkea hän kuitenkin häpesi, raivostui vihdoin, tempautui irti ja sanoi katkerasti;
— Taluttajaa en sentään tarvitse.
Helvi vavahti, kääntyi ja lähti, yhä itkien, kenties entistä enemmän. Mutta tuskin oli Filosoofi nähnyt hänen istuutuvan lumiselle penkille, ennenkuin jo riensi perään, tarttui tytön molempiin käsiin, raskaasti hengittäen, hapuillen sanoja. Ja siinä, kuohuksissaan, hän tuli puhuneeksi, tehneeksi erään kysymyksen. Helvi lakkasi itkemästä ja sanoi vihdoin hiljaa: