Mutta mitä ihmettä! Eihän konttoristi ollenkaan hypittänyt Helviään. Vasten tahtoaankin tuli Filosoofi pitäneeksi heitä silmällä. Hän oli huomaavinaan, mitenkä tyttö tuontuostakin katsoi häneen, Filosoofiin. Nytkin, ohikiitäessään, aivan selvästi… Yhtäkkiä tuli nuorukaisen hyvä ja keveä olla. Hän alkoi tanssia, kummallinen hurmio valtasi hänet, eikä hän enää vilkaissutkaan Helviin… Pari kertaa sattui niin, että hän aivan Helvin vierestä kumarsi itselleen tanssitoverin. —
Myöhemmin illalla Filosoofi huomasi, kuinka kiusaantuneen näköiseksi tyttö oli käynyt. Hän oli tavallista kalpeampikin, ei tanssinut enää, vaan istui äitinsä vieressä tuijotellen… Filosoofista tuntui, että nuo tuijottelevat silmät joskus suuntautuivat häneen, ja hänen tuli yhä parempi olla, yhä hurjemmin hän pyöri…
Vasta kun Helvi oli lähtenyt pois, kesken kemuja, valtasi nuorukaisen haikea alakuloisuus.
* * * * *
Seuraavana iltana Pelle astui kevein mielin poikkijalkaisen vanhuksen asuntoon, parisen sataa taskussa.
— Hyvää iltaa, toivotti hän. — Kuinka voitte?
— Eiköhän tuosta vielä jalkaa tulle, vastasi ukko pirteänä vuoteeltaan. Pelle katseli häntä vähän aikaa. Sitten hän laski rahat vanhuksen käteen.
— Lähettivät vähän tuliaisia… Ottakaahan. Ne ovat teidän.
Vanhus kahisteli setelitukkua vapisevin käsin. Hän oli kovasti liikutettu.
— Näinkö paljon? Liikaahan tässä on.