— Häi no kyllä, vastasi Pelle.
— No kuinkas pojat muuten pärjäilevät?
— Aina vähin. Kaikkihan on jo ohitse.
Keskustelu pysähtyi vähäksi aikaa, kuului vain lumen tahdikas narahtelu korkojen alta.
— Minä sitä sain vielä istuntoakin eilen, sanoi abiturientti.
— Älä nyt! Keneltä?
— Sudeltapa tietenkin… Näes meillä oli viimeisissä algebran kokeissa sellaisia probleemeja, joissa ihan yksinkertaiset numerolaskut, kertominen ja jakaminen, tuottivat suurinta vaivaa. Minä olin väsyksissä, ja hittoko niitä muutenkaan kertoo kuusi-, seitsennumeroisia lukuja. Kirjotin vain yhtälöt, kehitin ne sellaiseen muotoon, että ratkaisu oli selvä, ja jätin joka laskun kesken. Alle kirjotin: "Näissä laskuissa ei ole mitään vitsiä." — No, Susi kun eilen jakoi vihot takaisin, nosti tietysti aika elämän. Minä sain marssia kateederin eteen, Susi tuijotti silmiini ja ärjyi, osottaen lausettani sormellaan: "Onko tämä nyt sopivasti sanottu, mitä?" Johonka minä vastasin: "En tiedä, tokko niin sopivasti, mutta hyvin sattuvasti kuitenkin." — Ja sain tietenkin tunnin istuntoa.
— Ähä! Mitäs rupeat ryppyilemään opettajalle… Mutta siinä paha, missä puhutaan.
Maisteri Sundberg se todellakin oli, joka astui portista suuri vihkopinkka kainalossaan. Hän nyökytteli moneen kertaan vastaukseksi poikien tervehdykseen ja liittyi heidän seuraansa.
— Jaha! Aro saakin ottaa ja jakaa nämä seitsemännen luokan vihkot, minä sitten tunnilla selittelen… Mutta, muistuu tässä mieleeni, eihän täällä Aron vihkoa ole ollenkaan?