— Sinä et sano mitään?
— Mitäpä minä sanoisin.
Syntyi hiljaisuus. Vihdoin alkoi Filosoofi mielipahasta väräjävällä äänellä:
— Sinä olet tullut niin omituiseksi. Olet ihan kuin vihoissasi…
Millä minä sinua olen loukannut?
Runoilija hätääntyi.
— Mitäs sinä nyt!… Ei, en minä vihoissani ole. Tietysti minä käsitän, mitä kirje sinulle merkitsee. Näin jo tullessani kasvoistasi, että jotain oli tapahtunut. Mutta mitä minulla olisi sanottavaa?
— Oikeassa olet. Mitäs näytinkään! vastasi Filosoofi alakuloisesti.
— Etkö ole onnellinen?
— Olen niin epätietoinen. Kaikki tulee minusta liian myöhään, enkä ymmärrä mitä tekisin.
— Ei minusta neuvojaksi, sanoi Runoilija kuin uhmaillen, katkerasti.