Filosoofi katsoi häneen pitkään.
— Noin et sinä olisi ennen sanonut… Ystävyytemme ei ole enää sellainen kuin ennen.
Runoilija hengitti raskaasti, tuijottaen alas. Yhtäkkiä hän nosti silmänsä.
— Suoraan sanoen, ei olekaan, huohotti hän kiihkeästi. Hänen ohimosuonensa paisuivat. Filosoofi odotti selitystä ilme kysyvänä.
— Minä häpeän sinua, jatkoi Runoilija kuin raivossa, kuiskaavin äänin. — Sinä tiedät kaikki, ja sinä halveksit minua… Sinähän se et mitään sano. Ja minähän en tiedä mitä teen, minä…
Ja kasvot tuskasta vääntyneinä syöksyi hän ulos huoneesta, voimatta puhua enempää.
Filosoofi ei yrittänytkään seurata toveriaan. Hämmästys ja jonkinlainen kauhu naulitsivat hänet liikkumattomaksi.
* * * * *
Vihdoin hän otti kirjeen pöydältä. Ja silmäillessään jälleen noita rivejä, jotka hän muisti jo ulkoa, unohti hän kaiken muun.
Oliko hän onnellinen? Siltä ei hänestä tuntunut. Hän oli jo niin tottunut toivottomuuteensa, että se vähitellen oli käynyt hänelle rakkaaksi. Koko elämänsä oli hän mielestään perustanut siihen, että hänen kaunein unelmansa oli saavuttamaton. Unelma itse oli jo kadonnut, mutta sen jättämä kaipaus oli muodostunut hänen sisimmäksi olemuksekseen. Joku salainen suruhan useimmiten karkaisee nuorukaisen mieheksi. Filosoofi luuli sen jo omistavansa, mutta nyt kaikki raukesi. Muutamat rivit paljastivat hänelle asioita, joista hänellä ei ennen ollut tietoa. Onni viittoili häntä luokseen, mutta hän pelkäsi sitä, sillä hän oli jo oppinut epäilemään. Hämärästi liikkui hänessä tunto siitä, että jotakin oli nyt tehtävä, kenties kirjotettava, mutta epätietoisuus kiusasi häntä eikä hän päässyt selville omasta itsestään.