"Kaiketi on konttoristi antanut hänelle rukkaset ja hän pitää minua hätävaranaan", pälkähti yhtäkkiä hänen päähänsä. Mutta jo seuraavana hetkenä hän katui ajatustaan, soimasi itseään ja säpsähti omaa katkeruuttaan.
Hetkiä kului. Salin kello löi kymmenen. Filosoofi otti kynän ja paperia. Hän ei kuitenkaan saanut mitään kirjotetuksi, tuskitteli, repi rikki alotteensa ja laski vihdoin pois kynän. "Odotan", sanoi hän itsekseen, "aikaa myöten kyllä kaikki selkenee".
Hän heittäysi nojatuoliin kummallisen väsyneenä. Oli niin hiljaista, tuuli vain silloin tällöin heikosti tohahti venttiilin aukossa. Onnittelukukat tuoksuivat hänen ympärillään. Schopenhauer tuijotti puitteistaan… Yhtäkkiä Filosoofi muisti erään hänen lauseitaan ja rupesi sitä puoliääneen hokemaan:
"Tuntuupa siltä, kuin ilkeä hornan henki koettaisi meitä alituisesti viekotella pois tuskattomuuden tilasta, mikä on korkein onni, näyttämällä meille toivon harhakuvia."
Ennen pitkää hän kuitenkin nousi ja kirjotti nopeasti:
'Kiitän sinua, Helvi!
Vilho.'
Hän pisti arkin kuoreen ja riensi ulos viemään sitä postilaatikkoon.
Kauan aikaa hän käveli yksin katuja. Nuoressa mielessä orastivat rinnakkain alakuloisuus ja hämärä onni.