Lauvantai tuli.
Monte Carlossa olivat pojat jo riisuneet takit yltään ja asettuneet pienen pöydän ympärille. Uunissa roihusi iloinen tuli, joka oli polttaa Harjanteen.
— Mikähän tinureita vaivaa? Niitä ei enää näy missään, kysyi Tenu.
— Tämä tietää. Niiltä on johtaja poissa. Läpsää ei enää ole koko kaupungissa; taisivat viedä pojan kasvatuslaitokseen, selitti Pelle.
Joku liikkui eteisessä.
— Muistakin panna pelti kiinni, kun nuput ovat palaneet!… Kohenna ja! kuului oven takaa emännän ääni.
— Kyllä, kyllä, tyynnytteli Harjanne.
Pojat hihittivät ja melusivat. Hetkeen ei elämällä Monte Carlossa ollut järjestyksen leimaa.
Vihdoin Pankkiiri kohotti pitkän kätensä ja lausui:
— Silentium!