— Niin, ei pidä etsiä kuolemaa, jos aikoo runoilijaksi, kimitti maisteri Sundberg. — Kalliohan on lähes parikymmentä metriä korkea. Entäpä jos olisi pudonnut. Olisipa se ollut kyytiä. Jaa, Sahra, minkä loppunopeuden olisi saanut?
Runoilija tuskin kuulikaan Suden kysymystä. Omituisen hurmion vallassa hän katseli rouva Lagusta ja tunsi jonkinlaista mielipahaa, kun tämä käänsi silmänsä muuanne.
— Minkä loppunopeuden ruumis olisi saanut? toisti Sundberg.
Jälleen katse kirkkaista silmistä; Runoilija oli kuin lumottu.
— Eikö Sahra voi sanoa, minkä loppunopeuden vapaasti putoava kappale saavuttaa kahdenkymmenen metrin matkalla? kimitti Susi vimmastuneena toisen kylmyydestä.
Rouva Laguksen kulmien väliin ilmaantui terävä ryppy, otsalla näytti varjo vaeltavan, ja silmät väistyivät. Vasta silloin Runoilija ikäänkuin heräsi ja tunsi punastuvansa. Häntä hävetti. Hän oli tuijottanut opettajaa kasvoihin, ehkäpä julkeasti, ja ollut epäkohtelias toiselle opettajalle, joka halusi keskustella… Kummallinen kipu viilsi nuorukaisen sydäntä. Veri humisi, aivot synnyttivät sekavia, ristiriitaisia ajatuksia; häntä ahdisti, hänen täytyi tehdä jotakin. Ja yhtäkkiä hän kimmahti seisomaan ja heittäytyi päistikkaa kalliolta veteen.
Kuului huudahduksia. Kaikki syöksyivät jyrkänteen reunalle.
Runoilija viivytteli tahallaan kauan aikaa veden alla. Heti noustuaan pinnalle hän huusi iloisesti:
— Oivallisella loppunopeudella, maisteri!
— Sekös valehtelee! sanoi Pelle, valmiina hyppyyn.