Äkkiä Runoilija vaikeni, muuttui totiseksi ja kalmankalpeaksi. Hän lähti kompuroimaan ulos; nähtävästi hän voi pahoin.
— Jo minä sitä ajattelinkin, kun se sillä lailla… lasi lasin perään, sanoi Harjanne. — Mikähän siihen on mennyt?
Filosoofi alotti vakavana:
— Pojat! Teidän on hieman punssia päässänne, mutta humalassa ette ole kukaan. Minulla oli jo alussa aikomus esittää teille jotakin, mutta en saanut sitä tehdyksi. Nyt olette kaikki nähneet, missä tilassa Runoilija on, ja nyt minä puhun. — Toverit! Me leikittelemme liika vaarallisilla aineilla, sanon sen suoraan. Katsokaa Runoilijaa! Hän on meistä parhain, mutta nyt!… Olkoon hänellä mitä syitä tahansa, emme niitä utele. Mutta sellaista syytä ei ole olemassakaan, että se oikeuttaisi hänet tuollaiseen. Ja kuka takaa, ettemme jokikinen joskus menettele samoin? Ei, pojat! Meidän on luovuttava alkohoolista. Se voi tulla meitä voimakkaammaksi. Se voi tulla meille vaaralliseksi. Ei meillä ole oikeutta uhmailla yli rajojen. — Ehdotan, että teemme veljesvalan, johon huomenna pakotamme Runoilijankin yhtymään: Ei pisaraakaan väkeviä niin kauan kuin olemme koulussa!… Ylioppilaana on jokainen kehittyneempi, oma herransa, ja menetelköön silloin mielensä mukaan. Mutta siihen asti: pois alkohooli!
Runoilija kompuroi sisälle Filosoofin paraikaa lopettaessa.
— Pois alkohooli! Oikein sinä arvasit, veli. Pois se tuli, sanoi hän.
— Sinä olet rivo! tiuskaisi Filosoofi.
Syntyi äänettömyys. Runoilija istuutui, ähki ja nyökytti päätään, huulet velttoina ja riippuvina.
— Minä kannatan sinua, sanoi Rannan Martti Filosoofille.
— Minä myöskin, säesti Tenu.