— Panemmeko siis peukalot yhteen ja vannomme?
— Sen teemme! kuului usealta taholta.
— Akkamiehiä, mutta olkoon menneeksi, sanoi Pelle tarjotessaan peukaloaan.
Runoilija hoippui jälleen ulos. Kaiketi hän hämärästi tajusi jotakin tapahtuneen, koska hän mennessään lausui mahtipontisesi:
— Jos mulle luovat kieltolain, ma ryhdyn työhön suureen ja kotikuusen juureen tuon viinapannun ratteineen. Ma keitän viinaa pannun, juon viinaa suuren kannun…
— Menkää te vaan. Minä kyllä hoidan häntä, sanoi Filosoofi, auttaessaan takkia Runoilijan ylle, joka huojui synkkänä ja kalpeana, silmät veristävinä ja tukka riippuen pitkinä suortuvina yli otsan.
Pojat lähtivät. Filosoofi tarttui Runoilijaa käsivarteen ja talutti häntä. Kumpikaan ei pitkään aikaan puhunut mitään.
Pellon kohdalla Runoilija istui ojan reunalle hankeen ja vaikersi hiljaa:
— Minun on paha olla.
Filosoofi hieroi lumella hänen ohimoitaan ja silmiään.