— Mikä sinun on? Mitä varten sinä tuolla tavalla joit? kysyi hän.
Runoilija heittäysi tahallaan yhä humalaisemmaksi, huojutti ruumistaan, antoi päänsä riippua ja lauloi:
— Kun kapakasta vaan
minä lohdutuksen saan…
— Vaikene toki! Ihmiset kuulevat.
Runoilijan kulmat vetäytyivät ryppyyn.
— Kuulkoot! En minä ole mikään kaappijuoppo, sanoi hän huohottaen, mutta näytti sitten masentuvan ja jatkoi:
— Taikka ei. Oikeassa olet. Salaa pitää kaikki tehdä, salaa, salaa, salaa… Mutta annapas vielä sitä… lunta, tarkotan.
Syntyi vaitiolo. Kuutamossa hanget sinertivät ja pellon ojat kulkivat kuin tummat nauhat pitkin sarkoja. Metsän ranta näytti sysimustalta. Kaupungin hämärästä valomerestä erottausi lyhtyjä kuin tähtiä. Tyynessä, yhä pakastuvassa ilmassa kuului salaperäisenä sähkölaitoksen koneiden humu.
— Nousehan. Sinä vilustut, sanoi Filosoofi vihdoin. Ja auttaessaan ystäväänsä hän jatkoi:
— Sinä olet viimeisen kerran humalassa, tiedä se.