— Jos sinä tietäisit. Ja tiedäthän sinä, mutta jos sinä ymmärtäisit… ymmärtäisit…
Hän vaikeni.
Filosoofinkin valtasi outo mieliala. Hän ei osannut sanoa mitään, vaan katseli äänettömänä puita, joiden huurteisilla oksilla lumikiteet säihkyivät. Puistossa, jonne he olivat tulleet, ei näkynyt ketään. Kuu vain hymyili hiljaisena taivaalla.
Vihdoin sanoi Runoilija muuttunein äänin:
— Olen jo selvinnyt… Kiitos sinulle. Mutta jätä minut nyt yksin.
— Haudo silmiäsi lumella, ne veristävät… Aamulla käyn sinua tapaamassa, vastasi Filosoofi puristaessaan toverinsa kättä.
* * * * *
Filosoofista tuntui, kuin hän olisi ensi kerran nähnyt syvälle ystävänsä sieluun. Hän kulki mietteissään ja alakuloisena. Oli niin hiljaista. Vain lumi narskahteli jalkojen alla, ja heikosti kuului etäältä kulkusten kulina…
Puistokäytävällä seisoi joku… Filosoofi säpsähti; kenties joku oli vakoillut. Hän joudutti askeleitaan. Olento pysyi liikkumattomana.
— Sinäkö se oletkin. Hyvää iltaa, sanoi Filosoofi hengähtäen helpotuksesta ja pysähtyen.