Helvi ojensi kätensä, katsoi terävästi, kuin tutkien, ja vastasi:
— Hyvää iltaa, Vilho.
— Kuinka sinä täällä olet?… On niin pakkanenkin… Olet kai jo terve? kysyi Filosoofi katkonaisesti, kuin hengästyneenä. Häntä ahdisti omituisesti.
— Voin jo paremmin… Kuule, minä tulin niin iloiseksi. Katsos, istuin kamarissani ja tähystelin ulos. Meillä ei ole ketään kotonakaan… Ikkunasta näin teidät, sinut ja toverisi… Minä luulin… Niin, minusta näytti… Mutta älä suutu minulle, Vilho, minun tuli niin paha ollakseni… Riensin ulos, aioin huutaa sinulle, mutta en voinutkaan… Suo anteeksi, en minä tahtonut teitä vakoilla.
— Sinä erehdyit, sanoi Filosoofi katsoen maahan.
— Näenhän minä…
Äänettömyys.
— Sinähän ihan väriset, huomautti Filosoofi vihdoin.
— Niin. On niin kylmä… Minun täytyy nyt mennä sisään. Kiireessä unohdin kalossitkin.
He lähtivät yhdessä. Koko matkalla ei vaihdettu sanaakaan. Vielä portillakin seisoivat he kauan aikaa vaieten. Filosoofista tuntui kaikki kuin unennäöltä. Hänen oli tukala olla ja kurkkua kuivasi. "Miksei hän jo mene?" ajatteli hän… Joku vihelsi kauempana ajuria.