— Mitä katsot?… Älä katso, sanoi Helvi.
— Taidat vilustua… Etkö jo mene?
Helvi viivytteli hetkisen ja ojensi sitten kätensä, joka oli kylmä kuin jää.
— Hyvästi sitten, sanoi hän alakuloisesti.
Filosoofi tunsi pienen käden puristavan omaansa. Häntä huumasi. Veri suhisi korvissa ja rinta kuohui. Helvin silmissä näkyi kyyneleitä. Filosoofi ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi syrjin.
Kuin tiedottomana nojasi Helvi päätään pojan käsivarteen. Ja yhtäkkiä, voimatta enää hillitä itseään, kiersi hän kätensä Filosoofin kaulaan, kiihkeästi ja koko ruumis vavisten, kätki kasvonsa hänen rinnalleen ja sopersi:
— Vilho… Minä rakastan sinua niin, niin…
Tuntui kuin Filosoofi yhtäkkiä olisi vapautunut jostakin, joka oli hillinnyt häntä. Hän oli tukahuttaa tytön syleilyynsä…
Vähitellen hän tyyntyi, hellitti otteensa, näytti ujostelevan ja katsoi maahan. Helvi hyväili hänen käsiään kohmettuneilla sormillaan.
— Mene sisään, rakas. Sormesi ovat kuin jääpuikot. Sinä vilustut ja tulet uudelleen sairaaksi, pyyteli Filosoofi.