Helvi heittäysi hänen kaulaansa haikeassa ikävässä.
— Ei vielä, ei vielä, Vilho. Jos sinä tietäisit, kuinka onnellinen minä nyt olen. Minä tahtoisin kuolla tähän. Oi, miksen saakin nyt kuolla?… Vilho, Vilho, älä hymyile…
MARTTI RANTA.
Martti Ranta oli orpo.
Kaksi vuotta sitten oli hänen isänsä kuollut; äiti ansaitsi pyykinpesulla välttämättömimmän elatuksen. Martti oli isältään oppinut muuraamisen taidon ja sai joka kesä sievoisen summan kokoon. Koulua käydessään hän ahkerasti suomenteli sanomalehtiin novelleja.
Oli maanantai, lupapäivä.
Martti istui pöytänsä ääressä kirjottaen. Pienessä kellarikerroksen huoneessa oli niin kosteata ja kylmää, että hänen kätensä sinertivät. Äiti makasi sairaana sängyssään, hengittäen tiheästi ja raskaasti;, joka kerta kun hän köhi, viilsi Martin sydäntä. Lähes kolme viikkoa oli äiti jo ollut vuoteen omana, ja kurjuus uhkasi. Ei ollut varaa lääkkeisiinkään. Martti oli kirjottanut yökaudet, mutta koulupojan suomennoksista maksettiin huonosti, ja kesti kauan, ennenkuin ne tulivat lehtiin. Ja hädän pakottamana hän oli kantanut panttilainastoon kaiken, millä jotakin arvoa oli, vieläpä myönyt kirjansakin.
— Martti, kuului äidin heikko ääni.
— Mitä, äiti?
— Sydänalaani taas niin kiertää. Kaadahan sieltä pullosta lusikallinen, jos helpottaisi.