Martti nousi ja otti kaapista lääkepullon. Se oli tyhjä. Hänen tuli vaikea olla; hän ei voinut puhuakaan.
Äiti koetti nousta kyynärpäänsä varaan.
— Ai ai!… Herra Jeesus… Korjaisi edes kuolema pois. Voih, voih!…
Jokos sinä olet kaatanut?
— Lääke on lopussa, äiti, mutta… mutta minä menen ostamaan uutta.
Äidin pää painui jälleen tyynylle.
— Anna olla… anna olla sitten. Ei siitä kuitenkaan taida olla mitään hoivaa… Eihän sinulla ole rahaakaan.
Vedet kiertyivät Martin silmiin.
— Ehkä saan rahaa jotenkin, sanoi hän, itsekään uskomatta sanojansa.
Neuvottomana katseli hän ympäri huonetta. Vanha seinäkello kiinnitti hänen huomiotaan. Hän tuijotti siihen hetken, epäröi, teki sitten päätöksensä ja ryhtyi ottamaan kelloa alas.
— Älähän… Aiotko senkin viedä? Ei, ei, ethän sinä sitten tiedä kouluunkaan mennä. Anna olla.