— Lähden vähän aikaisemmin, tai juoksen torille kelloa katsomaan.
— Voi Martti parka. Sinäkin menehdyt minun tähteni.
— Tyhjiä, äiti. Ei minulla mitään hätää. Kunhan sinä vain tulisit terveeksi.
* * * * *
Samaan aikaan istui Runoilija kamarissaan ja tuijotti kadulle alakuloisin mielin.
Muuan jätkä kulki ohi kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla; hän näytti olevan humalassa. Pari hienoa rouvaa sipsutteli käytävällä vilkkaasti keskustellen. Eräs keikari, arvatenkin joku liikeapulainen, seisoi kadulla ja korjasi salavihkaa kaulanauhaansa, katsellen kuvaansa myymälän suuresta lasiruudusta… Mutta kas! Rannan Marttihan siinä vaelsi suuri käärö kainalossa. Hän vilkuili arasti ympärilleen ja kiepsahti sitten nopeasti panttilainaston ovesta sisään.
Runoilija hypähti seisomaan. Martin kasvoilla oli ollut niin outo ilme… Ja tosiaan, olihan hän viime aikoina tullut yhä hiljaisemmaksi ja ikäänkuin surullisemmaksi. Mitenkä mahtoi hänen laitansa oikeastaan olla? Hänen vaatteensa olivat niin perin kehnot, vaikka tosin puhtaat, ja — nyt vasta Runoilija muisti senkin — hänhän luki läksyjään toisten kirjoista.
Runoilija veti nopeasti palttoon ylleen ja riensi panttilainaston oven eteen odottamaan. Martti tuli, säpsähti, punastui ja oli hämillään.
— Mistäs sinä tulet?
— Kävin vain tuolla, änkytti Martti nolona, viitaten ovea sormellaan.