— Kellosiko veit kaniin?
Martti hätääntyi. Oliko Runoilija nähnyt?… Sitten hän muisti, ettei hänellä todellakaan enää ollut edes taskukelloa, ja hengähti helpotuksesta.
— Niin. En viitsinyt äidiltä pyytää tupakkarahaa.
Runoilija tähysti häntä terävästi. Martti punastui jälleen, katsoi muuanne ja teki tahdottomia eleitä.
— Terve nyt. Minun täytyy mennä kotiin, sanoi hän nopeasti.
— Älähän hätäile, tulen saattamaan. Olin kävelylle lähdössä, joten on samantekevä minne menen.
He lähtivät äänettöminä astumaan.
— Minä käväisen ostamassa äidille vähän lääkettä, sanoi Martti apteekin kohdalla. — Et kai viitsi odottaa, niin että terve…
— Kyllä odotan. Älä viivy kauan.
Martti tuli, ja he jatkoivat matkaa. Mitä lähemmäksi kotia he pääsivät, sitä hiljemmin Martti käveli ja avuttomamman näköiseksi hän muuttui. Eihän hän mitenkään voinut kutsua Runoilijaa sisään, ja noloa olisi käännyttää hänet ovelta takaisin.