— En pariin vuoteen… Minusta on tuntunut, ettei hän tahdo ketään tulemaan luokseen.
— Mutta minäpä kävin tänään. Veli hopea, siellä on hätä käsissä. Äiti makaa sairaana, ja poika panttaa kirjansakin.
— Niinkö?
— Niin… Ajatteles, me sitä annamme voimistelunäytöksiä, auttaaksemme sivullisia, ja omassa keskuudessamme, omalla luokallamme kärsii toverimme kurjuutta… Tullessani juolahti mieleeni Martin herätyskellokuje, muistathan, ennen joulua. Tiedätkö, se saa miltei traagillisen leiman, kun ottaa huomioon, että poika oli viemässä kelloa panttiin… Olen kerännyt tuttaviltani lähes sata markkaa ja nyt tulin sinun luoksesi.
Runoilija alkoi kertoa seikkaperäisesti päivän tapahtumista. Kun hän oli lopettanut, nousi Filosoofi.
— Odotahan, minä puhun isälle, sanoi hän poistuessaan.
Hetken kuluttua tuli hänen äitinsä sisään. Ja jälleen sai Runoilija tehdä selkoa kokemuksistaan. Nuorukainen lämpeni. Hänen sanansa hehkuivat. Rouva kuunteli osaaottavasti. Valoisa ilme tuli hänen kasvoilleen, hän otti Runoilijaa kädestä, katsoi häntä vakavasti, jopa hellästi, ja sanoi:
— Te olette hyvä poika, Sahra. Minä olen sen aina tiennyt.
Mielihyvän tunne kulki väreinä läpi Runoilijan; hän kunnioitti suuresti ystävänsä äitiä. Mutta äkkiä häh hätkähti. Kaikki veri pakeni hänen poskiltaan. Mitä, mitä oli noiden syvien silmien sielukkaassa katseessa?…
Filosoofi tuli. Hänen äitinsä lähti.