"Ka, uskonhan minä. Ei kait herroilla mitä, vaan nykyään on annettu tarkat määräykset pohjaan matkustavain suhteen, jotta pitää tarkastaa, kun kaikenlaista joukkoa myötäänsä tästä vaeltaa", sammalteli poliisi hämillään.
"Katsokaa tarkasti vaan, ettei sitten tarvitse silmille hypätä ja syytellä, jotta tässä kulkioimia hoivaillaan", ärhenteli emäntä yhä.
Mutta poliisi poistui ikäänkuin häntä koipien välissä ja me astuimme sisään.
Tarkastus oli tehnyt meihin kiusallisen vaikutuksen, vaikka paperimme olivatkin kunnossa ja äänettöminä me painelimme sinipunervia käsiämme muuria vasten, odottaessamme keitettyä vettä. Mutta kuinka hämmästyimmekään, kun emäntä vihdoin toi tarjottimen: Suuri kahvikannu, kori kukkuroillaan vehnä-leipää, ihanaa kermaa! Ja emäntä itse oli sitaissut vyötäisilleen puhtaan esiliinan ja hänen kasvonsa loistivat ystävällisyyttä.
"Tehkää hyvin ja ottakaa. Oli siellä kait kylmä ajaaksenne, kievarivälikin on niin pitkä sinnepäin."
"Kiitos. Jo tuo toki alkaa veri sulaa."
"Pohjoiseen matkataan?"
"Sinnehän sitä."
"Saisko kysyä millä asioilla liikutaan."
"Ka, Inariin asti on matka. Siellä ensi kesästä alkaen ruvetaan oikein toden teolla sitä kultaa huuhtomaan. Me menemme vain tekemään piirustuksia paikan päälle."