"Eikö tuo matkalla sijaansa löytäne", vastasi hän epävarmasti, hämmentyneen näköisenä.
Katsoin häntä pitkän aikaa ääneti, kummastuneena. Sitten minulle alkoi hämärästi selvitä.
"En ymmärrä teitä, emäntä, mutta kiitos", sain vaivoin sanotuksi. Ja hän puristi lujasti tarjoamaani kättä ja suuret kyyneleet riippuivat hänen ripsissään.
"Ja jos siellä tapaisitte meidän pojan… niin sanokaa terveisiä… Se kun kanssa lähti sinne… sinne pohjoiseen… Ja että hyvin voidaan… Jumala kanssanne."
Enempää ei hän saanut itkultaan sanotuksi, vaan kääntyi pois ja pakeni nopeasti ovesta.
Uljas orhi oli valjaissa ja isäntä itse kuskipukilla.
Istuimme äänettöminä. Tiut tinnittivät, kuu heitti sinertävän hohteen yli hyisten metsien ja hevosen varjo kiiti nuolena hangella. Ei tullut siinä ikävä ja hyvä peite lämmitti suloisesti polvia. Kopeloin emännän pakettia: hyviä eväitä tuntui sisältävän.
"Ei tainnut se poliisi herrain tavaroita tarkastaa", kääntyi isäntä kysymään.
"Ei tuntunut haluttavan."
"Se on tuo eukko sen kanssa kireissä väleissä. On tästä kulkenut niitä nuoria miehiä, sellaisia kuin tekin. Lienevät niitä Saksaan menijöitä. Ja se poliisi niitä joutavasti vahtaa. Vaikka lienee tuolla omat ukaasinsa."