— Mutta hän. Hän ei sanonut juuri mitään, hän toimi. Kaikki tavaransa ja muistelmansa oli hän järjestänyt. Ja ne jätti hän sinun haltuusi jo edellisenä iltana, eikö totta?
— Tavallaan, vastasi puhuteltu päätään kääntämättä. — Pidähän tuosta huolta, en ota sitä mukaan kaiken varalta, se sisältää tietoja, sanoi hän lähteissään, ojentaen minulle muistikirjansa ja väistäen katsettani. Asiassa ei olisi ollut mitään merkillistä, jos hän olisi lähtenyt vaikkapa partioretkelle. Mutta hänet oli komennettu kuulovartioon, jotakuinkin vaarattomaan toimeen. Siinä hän sai kuulan.
Hetken oli hiljaista, mutta sitten jatkoi sama mies:
— Niinkuin tässä sanottiin, hän kyllä tiesi kohtalostaan. Mutta se ei ollut sellaista aavistusta, joka outona levottomuutena usein valtaa soturin kuoleman edellä ja joka aina on epävarmaa; hänellä oli näkyjä. Tiedättekö, mitä hän oli minulle kirjoittanut muistikirjansa väliin?
Kuului uteliaita äännähdyksiä.
— "Veli hyvä. Eilen näin harmaan miehen kasvot ja ymmärsin siitä kaikki. Kirjaseni perusteella sinulle kyllä selvenee, mitä tarkoitan."
Aniharvoin oli mikään synnyttänyt sellaista uteliaisuutta kuin tämän jäähyväiskirjeen ilmoittaminen. Mutta sen saaja osoitti haluttomuutta ja mitä hartaimpia pyyntöjä tarvittiin, ennenkuin saatiin hänet lukemaan otteita kaatuneen toverin muistivihkosesta. — Oltiin vetäydytty kämppään ja vuoron perään näytettiin lukijalle tulta päreellä. Yhtäkään häiritsijää ei ilmaantunut.
"Äitini oli hellä ja herkkähermoinen nainen ja heikko ruumiinrakenteeltaan; muistan, kuinka isä häntä vaali kuolemaansa saakka ja kasvatti meidät lapsetkin erityisesti vaarinottamaan äidin kaikki toiveet. Ainoa seikka, jonka johdosta hän meitä ankaralla kädellä rankaisi, oli juuri loukkaava esiintyminen äitiä kohtaan, vaikkapa ymmärtämättömyyskin olisi sen aiheuttanut. Jo tämä selittää, etten voinut sanoa mitään äidille, kun lähdin Saksaan, ei suinkaan siksi, että olisin epäillyt hänen isänmaallista mieltään, minä epäilin hänen terveyttään. Sisareni sitävastoin, joka oli kaikkein innokkaimpia värvääjiä, tiesi aivan tarkoin matkastani.
"Palautuu selvästi mieleeni muuan seikka: pienestä pitäen oli äiti ikäänkuin tuntenut minun läsnäoloni. Milloin tulin koulusta kotona käymään, tai palasin joltakin retkeltä, aavisti hän melkein poikkeuksetta saapumishetkeni, ja usein odotti minua valmis kahvi ja minua varten asetettu tarjotin. 'Haltia käy edelläsi', sanoi hän nauraen, 'minä kuulen askeleesi etehisessä ja äänen, kun tartut oveen jo aikaa ennen tuloasi'. Tosiaan hän tunsi erehtymättä askeleeni, läpi unensakin.
"Värvääjänä sisareni tiesi jotakuinkin tarkoin Saksan matkan salaisuudet, eikä siis minua suurestikaan hämmästyttänyt se, että Malmössä odotti kirje. Äiti oli tullut sairaaksi ja sisareni kehoitti minua kääntymään takaisin, jättämään matkani tuonnemmaksi, muuten olisi äiti hukassa. Heti lähdettyäni oli sairaalle jollakin lailla selvinnyt matkani määrä ja hän oli kääntynyt vuoteen omaksi. Hän oli kauhistunut ja huutanut minua takaisin, hän oli vaatinut sisartani ryhtymään kaikkiin toimenpiteisiin saadakseen minut palaamaan ja hänen tuskainen tilansa oli ollut sangen arveluttava. Vaikka sisareni hyvin tajusi, kuinka vaikeata minun enää oli kääntyä, pyysi hän minua kuitenkin hartaasti tulemaan, vedoten rakkauteeni, jonka hän tiesi rajattomaksi äitiin nähden.