"Kun pohdin tätä kysymystä Malmössä, selvisi minulle mitä on isänmaa ja mihin sen täytyi olla valmiina, joka aikoi uhrautua maalleen. Kuinka moni nainen nyt huusikaan poikaansa takaisin, minun äitiäni lukuunottamatta, kuinka moni väänsikään käsiään nähdessään rakkaimpansa astuvan riveihin ja kuinka moni Suomessa sai nähdä sortajan mustain miesten kuljettavan uhrejaan vankiloihin. Jos mieli siitä koskaan päästä, niin nyt oli ummistettava korvat vihloville tuskan huudoille, nyt oli rautaisen toiminnan aika, jolloin täytyi olla valmiina uhraamaan sellaistakin, jota piti omaa elämäänsä kalliimpana. En kääntynyt takaisin; se oli ainoa raskas hetki tällä matkalla, kaikki ruumiilliset vaivat olen unohtanut tuon päätöksen muistossa; minä olen toisinaan suorastaan kaivannut äärimmäistä ponnistelua ja nääntymystä.
"Yö Malmössä vietettiin luonnottoman iloisesti ja moni meistä oli lopen uuvuksissa, kun Trelleborgissa astuttiin lautalle. Meri möyrysi ankaran koillismyrskyn vallassa. Vihreäkuultoiset aallot syöksyivät kuin pedot hulmuavin vaahtoharjoin lauttaamme vasten ja kaikki ne näyttivät tulevan Suomesta. Alus nousi huimaavaan korkeuteen ja putosi sieltä kumeasti alas kiehuvaan vesikuiluun, vapisten kuin tuskasta.
"Jotkut joivat konjakkia säästyäkseen meritaudilta; useat meistä olivat nousseet kannelle ja tanssivat hoippuen mitä kummallisimpia villien tansseja, ilkeän tunteen kouristaessa vatsaa joka kerta kun lautta nousi ja laski. Tuuli pisti kuin neuloilla läpi vaatteiden; sitä vasten nojautuen saattoi seisoa lähes 45 asteen kulmassa ja kun avasi suunsa ulvoi se hampaissa. Moneen tuli meritauti kaikesta huolimatta; toiset lähtivät alas syömään jotakin; niin sattui hetki, jolloin jäin yksin kannelle.
"Katselin raivoavaa merta ja mieleni kävi apeaksi; siellä kaukana, salaperäisesti ahdistavain tyrskyjen takana oli Suomi, koti. Käännyin ja tarkkasin pitkän aikaa keulassa seisovaa tähystäjää, jonka tehtävänä oli pitää huolta siitä, ettei lautta osuisi ajelehtivaan miinaan. Hänen tyyni liikkumattomuutensa herätti mielessäni ihailua; sitten kiersi taas ilkeästi rinnan alta ja minä aloin hyppiä.
"Kansi oli tietenkin märkä ja liukas. Kaaduin, löin pääni johonkin ja jäin seinää vasten nojalleen istumaan. Kummallista, meri ympärilläni oli korkeissa kuohuissa, mutta aivan liikkumaton, kuin jähmettynyt. Laiva pysyi paikallaan, ei ääntä, ei liikettä, kaikkialla vallitsi kammottava hiljaisuus. Kaidetta vasten nojasi pieni, harmaaviittainen mies, katsellen Suomea kohti, mutta en nähnyt hänen kasvojaan. Hän seisoi aivan alallaan, enkä minäkään voinut väräyttää jäsentäkään, en myöskään sanoa mitään. Hänen hartiansa näyttivät tutuilta; sitten muistin, että olin nähnyt hänet kerran ennen, unessa kaiketi, ja onnettomuuksia oli silloin seurannut. Kasvojaan ei hän silloinkaan ollut näyttänyt.
"Sitten alkoi kaikki elää taas, meri möyrysi, alus ryskyi ja vapisi, mutta pieni mies oli kadonnut. Tunsin kipua päässäni ja kun laivakone jyskytti, tuntui se minusta alituisesti toistavan: takaisin, takaisin, takaisin. Ihmeen elävästi muistin äitiäni ja outo kauhu karmi selkäpiitäni. Menin kiiruusti alas toverien luo, mutta vaikenin tietysti.
"Myöhemmin sain Saksaan kirjeen, jossa sisareni kertoi äitini kuolleen samana päivänä, ja sillä hetkellä kuin merellä olin nähnyt harmaan miehen. 'Anna olla', oli äiti sanonut sisarelleni, 'ei hän tule takaisin, ei hän tule koskaan takaisin.' Ja sitten oli äiti hymyillyt ja siunannut minua.
"Siitä asti olen uskonut sellaiseen, johon en ennen uskonut. Miten lieneekään, onkohan tosiaan taikausko, joka kaikille luonnon kansoille on ominaista ja joka on monesti viihtynyt korkealle kehittyneen kulttuurin suojassa, onkohan se kaikki vain tyhmyyttä, jota valveutunut järki on oikeutettu halveksimaan? Ovatko kaikki maailman kansat erehtyneet, mutta kahdennenkymmenennen vuosisadan kyynillinen ja itserakas tiede yksin oikeassa? Oliko muinaisten suomalaisten loveenlankeaminen ja ennustustaito pelkkää ilveilyä ja vainajain palvonta pelkkää hulluutta? Eikö pikemmin nykyinen sivistys, joka on omiaan tukahuttamaan vaistot ja tylsyttämään aistit, ole riistänyt ihmiskunnalta jotakin, joka vaatii vuosisatoja jälleen eloon herätäkseen?
"Nyt olen taaskin nähnyt harmaan miehen ja luulen tietäväni, mitä se merkitsee. Se tapahtui harjulla, kun tuuli humisi hongissa. Oli lämmin sydänpäivä. Makasin merelle katsellen, enkä usko, että nukuin. Yhtäkkiä seisoi hän juoksuhaudassa edessäni, kauan aikaa. Sitten käänsi hän minuun kasvonsa.
"En voi kuvata, minkälaiset ne olivat. Jäätävä kylmyys levisi yli ruumiini, mutta se ei ollut kauhua. Hän oli hiljainen ja miellyttävä, enkä voi unohtaa hänen katsettaan, joka oli pohjaton.