"Olen usein kuullut, kuinka sotilaat aavistavat edeltäkäsin kaatumisensa enkä kummeksu sitä ollenkaan. Vaarini, joka oli Turkin sodassa, osasi sanoa, kutka hänen miehistään tulisivat kaatumaan seuraavassa kahakassa, ja hän herätti yleistä kauhua. Muistan, kuinka usein isäni kertoi hänestä; hän väitti vaarin vain ani harvoin erehtyneen.
"Mutta harva lienee kokenut sellaista kuin minä. Minä olen nähnyt pienen, harmaaviittaisen miehen kasvot."
Uneksija.
Miten outona päivin vaeltaa, ken kantaa yöllä valtikkaa, miten koditon päivin päällä maan, kell' on unessa kruunu kuninkaan!
V. A. Koskenniemi.
Aina tapahtui samoin, aina sama menettely! Kun kiusaava työ oli päättynyt ja jääkärit kiiruhtivat meluten kämppään, kuka ryhtyäkseen teen keittoon, kuka kortinlyöntiin, silloin asteli hän "kotiin" harvakseen, usein jälessä toisista. Ja hänen laihtuneilla kasvoillaan oli alituisesti sama uupumus, joka kuitenkaan ei ollut tavallista väsymystä, sama kaukainen, hapuileva ilme ja uneksuva vakavuus. Häthätää nautti hän palasen leipää, milloin sitä oli sattunut säästymään, joi mielellään teetä, jos joku tarjosi; itse hän tuskin viitsi ryhtyä keittämään. Ja sitten asettui hän makuulavalle, toinen jalka sujahti toisen päälle, vaistomaisella tottumuksella kädet pistivät savukkeen holkkiin, sytyttivät sen ja savu alkoi tupsahdella keveinä pilvinä, hänen ollessaan tuskin tietoinen tästä. Laulu, pelaajien kiihkeät huudahdukset, sekava melu kämpässä, kaikki se sivuutti hänen korvansa, häiritsemättä häntä, tai herättämättä hänen mielenkiintoaan. Silmät siristyivät ja tähtäsivät kattoon mitään näkemättä, ilme vaihteli kasvoilla, vaikka tuskin huomattavasti, ja huulet liikahtelivat joskus, kuin sanoja tapaillen. Niin saattoi hän maata, tunti tunnin jälkeen, hän, joka ennen Suomessa oli ollut iloinen veikko ja monesti kiekunut ylimpänä kukkona.
… Juuri tällainen ilma, tätä hän oli odottanutkin. Sumua kaikkialla, keveää tihkusadetta ja pimeä kuin syksyllä. Taas on rohkea partiojoukko uinut yli Missen monien uomain ja makaa pensastossa vaanien, henkeä pidättäen, mutta vihollisesta ei näy jälkeäkään. Silloin hän, johtaja, antaa hiljaisen määräyksen ja miehet kerääntyvät hänen ympärilleen.
"Pojat", kuiskaa hän, "tosin partio sai käskyn edetä vain tähän asti,
mutta omalla vastuullani otan sen rikkoakseni. Yö on mitä suotuisin.
Menkäämme ryssän juoksuhautoihin ja ottakaamme heitä vangiksi.
Seuraatteko minua pojat?"
"Seuraamme, seuraamme", kuuluu innokkaita kuiskauksia.
Ja he lähtevät hiipimään, hiljaa ja äärettömän varovasti. Varmaankin tunnin he lepäävät ryssäin piikkilanka-aidan takana ja kuuntelevat. On niin hiljaista. Silloin tällöin vain valopistooli pamahtaa ja kalpea raketti piirtää usvaan loistavan kaarensa ja sammuu taas. Joku yksinäinen, vahtien suotta ampuma laukaus, etäinen tykin jymähdys. Askelten kuoleva kaiku vihollisen puolapuukäytäviltä; tuttu kopina. Sitten haudan hiljaisuus.