Niin ehtivät he sulkutulivyöhykkeeseen; granaatit räjähtelevät ja shrapnellit sylkevät kuuliaan joka haaralle. Mutta heidän on päästävä läpi ja he syöksevät eteenpäin kuin vimmatut. Silloin kuuluu surkea ääni:
"Jumalani, olen hukassa. Mutta älkää minusta välittäkö. Minä kuolen.
Terveisiä Suomeen, kotiin."
Ja yksi partiomiehistä jää verisenä kentälle virumaan. Samassa johtajakin tuntee kipua käsivarressaan ja vilkaisee siihen, mutta se on paikallaan kuten ennenkin, veressä kuitenkin.
Vihdoinkin läpi. Vihdoinkin suojaava oja, johon he painuvat. Vähitellen tykkituli lakkaa ja hiljaisuus vallitsee taas, kuuluu vain muutamia yksinäisiä laukauksia ja joku valopommi piirtää usvaan himmeän kaaren. Silloin lähtevät he eteenpäin, oman lanka-aitansa läpi, oman vallinsa suojaan, "kotiin", tunnussanan vartioille lausuen. —
"Herra Zugführer, olen palannut partiolta. Yksi meikäläinen menetetty.
Saalis: 1 konekivääri ja 30 vankia", ilmoittaa hän, johtaja.
Zugführer nostaa käden ohimolleen ja kyselee sitten lähemmin retken vaiheista. Mutta hän kertoo lyhyesti, ylimalkaisesti ja pidättyvästi.
Ja sitten, sitten! Hänet ylennetään ja hän saa rautaristin, ensimäisen luokan rautaristin ja kaikille muille partiomiehille annetaan toisen luokan risti.
* * * * *
… Mutta nyt on siis vihdoinkin Pietari saksalaisten käsissä, monia verisiä taisteluita, raskaita uhreja ja vaivoja on se kysynyt. Suomalaiset jääkärit marssivat kotiinsa, harvat tähteet, tehtyään retken Itämeren ympäri. Hän johtaa joukkuettaan pieneen kotikaupunkiinsa ja hänellä on ratsu. Miehet laulavat, mutta hän on itse keksinyt satulaansa telineen, ikäänkuin pienen pöydän, jonka päällä on kirja ja johon hän nojaa kyynärpäätään, lukien, ympäristöään huomaamatta, ratsun astellessa harvakseen.
Kotikaupungin kadut ovat täpötäynnä kansaa, jotka ovat kerääntyneet heitä tervehtimään ja katsomaan, tuolla, varjoisan lehmuksen juurella hän saattaa erottaa hänetkin, tytön, joka nojaa sulhasensa käsivarteen, mutta hän tuijottaa kirjaansa, eikä katso sivulleen. Ja pojat laulavat yhä.