Vihdoin hän pistää kirjan poveensa, pudottaa telineen kasaan ja komentaa:
"Gruppenkolonne!"
Heti lentävät kiväärit pystyyn, laulu lakkaa, ryhmänjohtajat asettuvat paikoilleen ja kuin taikavoiman vaikutuksesta rivit järjestyvät. Vallitsee syvä hiljaisuus, yleisö seuraa äänettömänä sankarien kulkua. Häntä, päällikköä tervehditään ja kas, tyttökin liehauttaa hänelle kalpeana, loistavin silmin. Mutta hän vastaa heille kylmästi ja sotilaallisesti, hymyilemättä kenellekään.
"Abteilung — halt!" huutaa hän.
Jääkärit pysähtyvät, kiväärit pannaan yhteen. Hän poikkeaa erääseen kauppaan ja käskee antamaan joka miehelle kaksi laatikkoa paperosseja, parhainta lajia. Sitten komentaa hän miehet majapaikkaan, antaa ratsunsa palvelijalleen ja astelee hotelliin…
— Hei pojat, ylös töihin joka mies! Ja nopeasti, muuten taas myöhästymme, kuului samassa kova huuto kämpän ovelta. Uneksija tunsi eräänlaista tuskaa herätessään todellisuuteen ja harhaileva katse kiintyi huutajaan. Sitten kavahti hän istualleen ja alkoi puolestaan hoputtaa poikiaan.
Ulkona satoi. Suon lammikot olivat muuttuneet järviksi, siltaa oli rakennettava. Toiset kaatoivat metsässä puita, toiset kantoivat niitä määräpaikalle ja toiset rakensivat. Mutta hän istui hirren pätkällä, valkea keppi kädessään, tuijottaen eteensä veteen, palttoon kaulus pystyssä vihmovan sateen alla. Työntekijöitä ja rakennusyrityksen edistymistä ei hän enää huomannutkaan, ei ollut selvillä siitä, olivatko kaikki hänen miehensä saapuvilla, tuijotti vain, veden tippuessa lakin reunoilta yli kasvojen.
— Se näkee unta taas, sanoivat pojat ja puuhailivat omissa oloissaan.
… "Panssarijunalla ne tekevät meille suurimman haitan. Silta olisi tavalla tai toisella saatava rikki", niin on hän kuullut kapteenin sanovan. Ja hän tuijottelee virran mustaa, kylmää vettä. Sillan takana on ryssäin ketju, sillalla vankka vartio ja etuvartiat ovat tällä puolen; mutta silta olisi saatava rikki.
Illalla menee hän kapteenin puheille.