"Ilmoitan, että patrulli on palannut, kohtaamatta missään vihollista."
"Hyvä on, saatte mennä."
Ryhmäpäällikkö poistui jytisevin askelin ja ajatteli mielessään, että mitähän, jos patrulli, joka vastikään oli lähtenyt, kuitenkin joutuisi taisteluun ja hänen äskeinen ilmoituksensa saisi niin ollen arvoituksenomaisen luonteen.
Kuinka olikaan, seuraavana päivänä tapahtui ihmeellisiä asioita. Ensinnäkin sai saksalainen luutnantti kutsun mennä päämajaan; toiseksi palasi muuan ryhmänjohtaja, zugführerin hyvä ystävä ja koulutoveri Tuckumin kaupungista mukanaan keksiä, sokeria, marmelaatia, hunajaa ja herra ties mitä kaikkia herkkuja. Ja luultavasti nyt tuumattiin niin, että koska sinulla on sitä hyvää ja minulla tätä hyvää, niin kokoonnutaanpas nyt kerran yhteen ja pannaan pienet kekkerit toimeksi. Joka tapauksessa kerääntyi zugführerin kämppään illalla joukko ryhmäpäälliköltä, tee ja keksit maistuivat erinomaisesti marmelaatin kanssa, mutta erittäinkin sen päälle helmeilevä totivesi. Vilauksessa tyhjennettiin yksi pullo, joka edellisenä iltana oli jäänyt melkein täysinäisenä pöydän alle ja muuan ryhmäpäällikkö virkkoi:
"Nythän tänne on joulu tullut! Kämppä n:o 2:ssa näkyivät pojat olevan perin iloisella päällä ja lauloivat kuorossa:
"Ei minun henkeni viinalle haise, eikä purutupakalle, vaan se haisee kuin herrain henki Saksan samppanialle."
"Vai niin", vastattiin, "saksalaiset ehkä ovat myöneet heille jotakin."
Ja se juttu unohdettiin siihen. Mutta kun ensimäinen pullo oli loppunut, sai äskeinen välikysymys kokonaan toisen luonteen. Zugführerin piti nimittäin ottaa lisää konjakkia, ja asiastaan varmana hän kopeloi hyllyn nurkkaa ollenkaan katsomatta sinnepäin. Nurkka oli kuitenkin tyhjä ja tyhjänä se pysyi kaikista huudahduksista ja kummastelusta huolimatta, eikä auttanut muu kuin lainata saksalaisen luutnantin kirstusta. No, sen vietävä, eihän voinut konjakkipullo itsestään lähteä kävelemään. Varmaan oli tämä juttu yhteydessä sen kanssa, että kämpän n:o 2:n pojat lauloivat. Ne peijakkaat, kellä oli ollut rohkeutta tällaiseen tekoon.
Kuta pitemmälle ilta kului, sitä iloisemmaksi tuli mieliala zugführerin kämpässä ja nuorissa miehissä alkoi herätä ankara sotainen halu, jota kostonhimo ja katkeruus konjakkipullojen menettämisen johdosta erinomaisesti kannustivat.
"Anna vahti-vuoroja sen kämpän miehille niin että tuntuu. Seisokoot sateessa muutamia tunteja liikaa, niin oppivat tietämään ketä ovat pistäneet."