Kuului tahdikasta astuntaa, muuan jääkärivääpeli johti joukkuettaan ohitsemme ja tervehti meitä. Silloin luutnantti laski alas lehden, joka oli kätkenyt hänen kukkamaisen kauniit, miltei naiselliset kasvonsa ja sanoi ikäänkuin sivumennen:
— Tuo juuri oli yksi niitä.
Mitä hän tarkoitti? Me olimme sangen kauan olleet ääneti; sitä ennen olimme puhuneet hänen kesälomastaan ja erään kuolleen miehen hourupäiseksi tulleesta tyttärestä. Mutta nyt hän sanoi: "tuo juuri oli yksi niitä".
— Etkö kuule, hyvä mies? hän kysyi.
Saattaa olla, että tylsästi olin tuijottanut häntä silmiin, mitään näkemättä ja tarkoittamatta, sillä ajattelin. Hänen ärtyisä kysymyksensä välähytti kuitenkin yhtäkkiä mieleeni, että me olimme alussa, kaikkein ensiksi, puhuneet eräästä rintamataudista, omituisesta, hermostuneesta pelosta, joka saa muutamat valtoihinsa; nähtävästi hän viittasi tuohon keskusteluun. Sitä ennen olin jo vastannut hänelle:
— Kuulen, kuulen kyllä.
— Tiirottaa kulmakarvat koholla ja suu auki, silmät sameina kuin pöllön, joka ei näe päivällä… Ei ole pahalla sanottu, veliseni (hän hymyili raukeasti). Mitä kummallista siinä oli. Minä olen asunut samassa kämpässä ja tunnen hänet tarkkaan… Ei, oli se kuitenkin sangen kummallista.
Minä vaikenin. Hän ryyppäsi teelasistaan, joka oli tyhjä; oli ilmeistä, että hänen täytyi huomata punainen mehulasi sen vieressä, mutta siihen ei hän koskenut.
— Se tapahtui silloin, pimeänä aikana, syksyllä, kun me viruimme kaikkein tiedottomimmassa ikävässä, ilman kynttilöitä, ilman muuta valoa kuin märät päreet, ja kun komppania oli siirretty rannalle, reserviasemaan. Me asuimme samassa kämpässä, ja joku oli jo huomauttanutkin siitä, että hän pelkäsi. Mutta sitä en silloin muistanut yhtään. Olimme joutuneet partiopariksi, vaeltamaan kahden edestakaisin hiekkaisella rannalla, kaatuneen puun ja etulinjan piikkilanka-aidan väliä, tiedäthän.
— Oli pakastuva, kuulas syksy-yö ja niin ahdistavan hiljaista, että toimintahalu sammui ja mieli harhautui haaveisiin. Synkän sininen taivas kaareutui tähdikkäänä kuin satukuningattaren vaippa, mustat mainingit solisivat rantaan ja ryssän valonheittäjän sädekimppu liiteli niiden yllä ihmeellisenä ja terävänä, kirkastaen tuon tuostakin kappaleen harjun valtavaa hongikkoa, osan rantahiekkaa tai piikkilankaesteen suippokärkisiä paaluja, joiden juurella, kuihtuneissa korsissa, riippui suuria kastehelmiä, kimaltaen kuin hyljätyn kyyneleet. Hitaat askeleemme kuuluivat selvästi, mutta muuten ei ääntäkään, ei merkkiä elollisesta olennosta, vain aaltojen uupuva loiske. — Jo silloin sen huomasin; kun valonheittäjän huikaiseva juova sattui meihin, sokaisten silmämme, kyykistyi hän nopeasti ja tarkkasi minua tuskallinen ilme kasvoillaan, noilla hiukan veltoilla, hyväntahtoisilla, lihavahkoilla kasvoilla, jotka nyt olivat niin kalpeat. Huomasin sen, mutta jatkoin hidasta astuntaani enkä sanonut mitään; me emme olleet koko aikana sanoneet mitään, ja hän tuli jälleen rinnalleni, ikäänkuin hiukan kyyristyneenä vielä, nöyränä ja arkana.