"Ei jokaista järjetöntä määräystä tarvitse henkensä kaupalla noudattaa…. Ymmärräthän sinä itsekin, ettei matkan jatkamisesta ole mitään hyötyä."
"Mitä hittoa sinä siitä hengestäsi? Jos kuolet niin kuolet. Äitisi pirahuttaa pari kyyneltä ja heilasi suruharso tuottaa sulhasonnea. Katoamisesi ei maailmassa tunnu enempää kuin kärpäsen ryyppy viinapikarissa."
"Älä sano… älä ole niin varma. Minä olen kirjoitellut… runoillut. Ja tunnen kutsumusta… Et sinä voi tietää. Mutta minä olen vakuutettu siitä, että minulla on oma tehtäväni maailmassa… oma urani."
— Samassa huikaiseva valokartio kääntyi meidän kohdallemme ja koneen kupera lasi säteili kuin aurinko. Nuolennopeasti toverini paiskautui maahan, mutta minä jäin seisomaan.
— Heti sen jälkeen pamahti yhteislaukaus — muistathan, että se kuului ryssien tapoihin — ja vinkuva kuulaparvi rapisi harjun männyissä, yläpuolellamme, pudotellen oksia. Kenties olivat tosiaankin nähneet meidät, koska valokaartio yhä pysyi paikallaan, meidän kohdallamme. Jatkoin kuitenkin seisomistani ja sanoin kenties tarpeettoman kovaa:
"Lausuhan jotakin tekeleistäsi, runoilija."
— Hänen kasvonsa näyttivät vihreän harmailta ja joka hermo niissä värisi.
— Sinä olet mieletön… hullu. Maahan, maahan. Jumalan tähden!… Voi, voi; voi, voi! Maahan… maahan, maahan… veli hyvä… hyvä… hyvä!
— Samassa singahti toinen luotikuuro, vinkuen rapisten piikkilangoissa, heittäen hiekkaa päällemme, ja yhä pysyi valokartio alallaan. Heittäysin pitkäkseni; varmaankin olivat huomanneet. Hän vapisi kuin vilutautinen, milteipä potki hiekkaa. Silloin muistin, että hän alussa, ensimäisinä kuukausina, oli ollut yhtä rohkea kuin kuka muu tahansa, ja vaikenin kummallisen tunteen kaihertaessa sydänalaani. Mutta kiusanhalu oli minussa vielä jäljellä.
"Sellaista se on, miksi et tullut eteenpäin."