— Hän ei voinut vastata. — Sitten vihdoinkin valonheittäjä jätti meidät rauhaan. Hiljaisuus vallitsi:
"Ja nyt lähdetään", sanoin.
"Ei… älä… ei, ei."
— Minua miltei suututti.
"Jää tähän sitten. Mutta minä ainakin täytän velvollisuuteni", huomautin ilkeästi ja lähdin astuksimaan.
— Ei ääntä missään, ei liikettä, vain tähtien vilkkuva säteily ja valojuovan kiitävä kimallus raskailla aalloilla. Hitaiden askelteni ääni kuului omituisen pehmeänä ja kahahtavana, saappaiden painuessa hietaan. Yön loihtu lumosi minut, riisti nykyhetkeltä todellisuusarvon ja verhosi ympäristön unhoon. Haaveita, mielikuvia ja unelmia syntyi… En huomannutkaan, kun olin saapunut piikkilankaesteen luo, ja pysähdyin siihen oikeastaan hajamielisenä, mutta hämärästi tietoisena siitä, että viipymiseni kiusaisi toveriani.
— Yhtäkkiä sätkähdin. Kuului pamaus, sitten sihinää, sitten lensi huikaiseva pyrstötähti ylitseni ja maailma valkeni; kaksoisvartio oli laukaissut valopistoolin. Sydämeni jyskytti… Näkyi kevyt, kiemurainen savupatsas vihollisen puolelta, suippokärkisiä pylväitä ja ristikoita, kiiltäviä lankoja, jotka häälyvä sumu oli kostuttanut. Kaikki oli kummallisen liikkumatonta, kuin kuollutta, kammottavaa. Vahtimies nojasi valliin kuin juopunut tai seisaalleen kuollut, kenties kuin rukoileva. Ja sitten tämä hiljaisuus, tämä vaaniva, ahdistava, ivallinen hiljaisuus, kuin kuoleman äänetön nauru, jonka helmassa varjot syleilivät toisiaan…
— Kummallista, en voinut liikkua, olin kuin jähmettynyt, kuin sulautunut ympäristön kuolleeseen loihtuun. Pommi sammui vähitellen ja valo häipyi, mutta yhä olin paikoillani. Silloin huomasin liikettä sivullani, aivan lähellä, ja lanka heilahti hiljaa. Käänsin päätäni: suuret, säihkyvät, vihertävät silmät tuijottivat minuun julmina ja vaanivina, tuskin sylen päässä. Veri hyytyi suonissani, omituisia tulisia renkaita pyöri silmissäni ja olin aivan kauhun lamauttama. Kun vihdoin huomasin temmata kiväärini, oli näky kadonnut…
— Kylmien väreiden kiitäessä pitkin ruumistani lähdin kiiruusti toverini luo. Jo kaukaa erotin hänen haamunsa; varmaankin hän istui puun päällä. Ja sitten… sitten… hänen takanaan hehkuivat nuo suuret, vihertävät, hirveät silmät…
"Sinäkö se olet?" kuiskasin kauhun vallassa.