"Minä… Kuinka kauan sinä viivyit!"
— Samassa valokartio suuntautui meihin… Näin hänen sylissään suuren, mustan kissan. Sinähän tiedätkin, se oli sama puolivilli kissaparka, joka sittemmin alituisesti saatteli partioitamme ja jota pojat syöttivät.
— Äänettöminä lähdimme jälleen kulkemaan. Sitten sanoi toverini, nöyrästi, masentuneena ja häpeissään:
"Kyllä on raukkamaista… raukkamaista, että näin pelkään. Sillä minä pelkään, sinä tiedät sen kuitenkin. Mutta minä en voi sille mitään, en kerrassaan mitään… Enkä pelännyt ennen."
— En vastannut. En sanonut, että tässä ei edes voinut olla vaaraa.
Enkä pilkannut häntä.
Luutnantti vaikeni ja tuijotti minuun suurilla kauniilla silmillään, joiden terät olivat luonnottomasti laajentuneet hämärässä. Syntyi äänettömyys. Palotorvi törähteli kaupungissa ja minä huomautin:
— Jossakin on tulipalo.
Hän jatkoi yhä tuijotustaan ja hänen herkät sieraimensa laajenivat.
— Niin, silloin pelkäsin, paljoa enemmän kuin olen tässä saanut esille.
Ja hetken päästä hän jatkoi: