— Enkä kuitenkaan ole pelkuri.
Puna syöksähti hänen poskilleen. Se oli hämärässä kuin mehulasin varjo valkealla pöydällä. Koko hänen kasvonsa, loistavine silmineen, kalpeine, nyt punastuneine, hienoine piirteineen kuulsivat hämärästä kuin rubiinin heijastus liljan lehdellä.
Lähetti.
Talven täytymys suo sovat kovemmat kuin kuolon-kovat rinnan riidat ovat.
O. Manninen.
— Siis tämän kirjeen te viette paikkaan, jonka teille kartalta näytin, sille henkilölle, jonka osote on kuoressa; sen tehtyänne palaatte heti takasin. Oletteko ymmärtänyt?
— Olen, herra hauptmanni.
— Matkaan, kehoitti hauptmanni vielä, ja jääkäri teki äkkikäännöksen lähtien väsymyksestään huolimatta ripeästi astelemaan lumista tietä.
Oli surkean talviretken aika. Oli marssittu vuorokausimääriä, pakkasessa, eksyksissä, viimeisilleen uupuneina, miltei kokonaan levähtämättä. Tuskin tiedettiin missä oltiin, ylipäällystö jakeli käskyjä, jotka tuntuivat olevan ristiriitaisia, asema oli epäselvä, ryssät, jotka niin odottamatta olivat puhkaisseet saksalaisten rintaman, uhaten Mitaun tärkeätä kaupunkia, näyttivät yhä olevan hyvissä voimin, saavan yhä uutta väkeä, ja lakkaamatta satoivat heidän granaattinsa, suomatta rauhaa yöllä tai päivällä.
Yöt oli vietettävä joko hangella tai rikkiammutuissa ulkohuonerakennuksissa, kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Saappaat, jotka vuoroin kastuivat, vuoroin jäätyivät, saivat yhtä niittaa olla jalassa ja oli hetkiä, jolloin tylsyneenä ja ylenmääräisen ponnistuksen lamauttamana saattoi odottaa kuolemaa. Vaikeata on käsittää, kuinka ihmisruumis sellaista voi kestää, mutta sotilas kestää, vieläpä on hänen sairastumisensa omituisen harvinaista.