Selvää oli, että lähettiä väsytti ja että tuntui raskaalle lähteä tuolle monia kilometriä pitkälle taipaleelle, ankaran päivämarssin jälkeen, toisten jäädessä lepäämään. Heti kun tie oli kaartunut metsän taa, muuttuivatkin alussa niin ripeät askeleet pitemmiksi ja laahustaviksi ja pää painui tylsästi etukuukkaan. Oli toki sentään selkäreppu poissa harteilta, ainoastaan leipälaukku ja kenttäpullo hetkahtelivat tahdikkaasti vyötäisillä.
Tie painui lumiseen metsään, mutta vähän ajettu kun oli, antoi se pahasti myöten jalan alla ja joka askel petti hiukan. Mieli turtui omituisesti; ei enää syntynyt eloisia mielikuvia, kuten kävellessä tavallisesti, valtasi vain eräänlainen tylsä tiedottomuus, niin ettei huomannut hetkien pituutta, tuskinpa enää väsymystäkään, siirteli vain jalkoja kuin kone, ja kysyi ponnistusta pitäytyäkseen siksi valveilla, että älysi kulkea kartan mukaan.
Muutenhan oli kyllä aika juhlallista. Korvissa tykkien mahtava jylinä ja granaattien räjähdykset, aivan lähelläkin toisinaan, mutta siihen oli jo niin tottunut. Sitäpaitsi oli hän yksin lumisessa synkeässä metsässä, alueella, jossa ei niin tarkoin tiennyt, milloin joutui vihollisen käsiin. Normaalioloissa olisi mieli varmaankin jännittynyt ja valppaus teroittunut äärimmilleen, mutta nyt muutteli jalkojaan mistään välittämättä, sivulleen katsahtamatta, huomaamatta luonnon kauneutta ympärillä tai tajuamatta tilanteen jylhää suurenmoisuutta, yhden ainoan selkeän ajatuksen, käskyn, ollessa iskeytyneenä aivoihin. Eteenpäin, eteenpäin, sokeasti sinne, mihin oli määrätty, se oli luonnon laki, pakko, elin-ehto, vaikkei elämälleen mitään arvoa tajunnut sillä hetkellä panevansa.
Niin kului aika. Kivääri ei enää painanut kaulaa, kuten harjoituksissa muinoin, hermoista oli ikäänkuin tunto poissa, eikä millään muotoa halunnut tehdä pienintäkään tarpeetonta liikettä. Ja sitten tuli vihdoin määräpaikka.
— Hyvä on, poikani, sanoi viestin vastaanottaja. Ja kun hän ilmeisesti huomasi lähetin väsymyksen, jatkoi hän vielä. — Mutta levätkäähän hiukan; miehet, antakaa hänelle teetä.
Lähetille tuotiin keittoastian kannellinen sakariinilla imelöityä teetä ja kun hän tunsi suloisen lämmön raukaisevan ruumistaan, teki hänen mielensä nukkua siihen istuvilleen ja heittää kaikki muu herran huomaan. Mutta käsky, sotilaan laki ja elämä, poltti ihan tiedottomasti häntä ja korvissa soivat hauptmannin sanat: … "sen tehtyänne palaatte heti takaisin."
Hän kimmahti pystyyn, nyökkäsi saksalaisille tovereilleen ja lähti sitten sanaa sanomatta taipaleelle.
Ilta alkoi jo hämärtyä. Etäältä kuului yhä kiihtyvä tykkien jyly ja taivas oli siellä käsin verisiä salamoita täynnä. Silloin tällöin erotti kiväärin laukauksia, mutta erittäinkin konekiväärin räikeän rätinän. Ja valoraketit lensivät kuin pyrstötähdet, tai huikaisevat meteoorit synkänsinistä tähtitaivasta kohti, vaipuen sitten sammuvina hankeen jälleen.
Sitten, miten kauan hän jo lieneekään astuksinut, hän ikäänkuin heräsi, ponnistautui katsomaan ympärilleen ja säpsähti. Paikka oli outo, tätä tietä ei hän äsken ollut kulkenut; korkea metsäinen harju esti etulinjan taisteluvalojen nyt näkymästä ja yö yhä pimeni. Ei ollut mikään ihme eksyä täällä lumisessa metsässä, missä polkuja risteili joka suunnalle, mutta nyt oli mahdotonta kartankaan mukaan enää määritellä paikkaansa, eikä tässä nähnytkään. Hetkeksi hänet valtasi kiihtymys ja askeleet kävivät ripeämmiksi. Tykkien jylyä kohti, sehän oli selvää, mutta kummallista, että metsä yhä vaan sankkeni, eikä hän tavannut ketään, ei niin ketään, yhä lumisemmaksi vaan muuttui tie. Kas, hikeäkin alkoi pisartua otsalle; sitä ei ollut tapahtunut enää pitkiin aikoihin.
Hän kulki ja kulki, pääsemättä asemastaan selville. Vähitellen alkoivat hänen askeleensa jälleen muuttua laahaaviksi ja äskeinen välinpitämättömyys ja tylsyys vallata hänet. Hän itsekin huomasi jalkojensa horjuvan ja naurahti omituisen veltosti ja äänettömästi, sillä selkeästi hänen mieleensä välähti iloinen kuva, kuva siitä, että hän nyt oli aika tuulessa.