Hänen huulensa jäivät auki riippumaan ja hän huohotti tiheästi, vaikka hyvin hillitysti; sitten hän huomasi tuon huohotuksensa ja niin paljon oli ankara sotilaskouluutus häneen vaikuttanut, että hän tässäkin taudinomaisessa tilassa vaistomaisesti heti sulki suunsa, vieläpä yritti purra hammasta. Sillätavoin voimiaan pinnistäen onnistui hänen vielä kulkea jommoinenkin matka aika ripeästi.
Mutta sitten häneen koski kipeästi, kaikkialle yli koko ruumiin, ja hänen kasvonsa vääristyivät tuskaisesti. Taas hän huomasi horjuvansa; hän kouraisi leipäpussiaan, koska hänen mieleensä ensin juolahti syödä vähän siten vahvistuakseen; syödä ei hän kuitenkaan voinut, eipä edes ottanut leipää pussistaan, vaan painui sensijaan tiepuoleen istumaan. Kuinka siinä oli hyvä olla. Raukaisi niin suloisesti ja pää pyrki väkisinkin painumaan rinnoille. Mutta älysipä hän sitä vaistomaisesti vielä vastustaa, puri taas hammasta, karkasi pystyyn ikäänkuin suutuksissaan ja yritti ottaa pari kolme juoksuaskelta. "Vai hankeen kuolemaan, johan nyt jotakin, tämmöisessä pakkasessa. Mieletönhän olen", mutisi hän itsekseen ja teki sisukkaasti taivalta taas. Mutta jonkun matkaa kuljettuaan pääsi häneltä ikäänkuin valitus: "ei, ei mene enää hammasta purren… ei mene, ei mene" ja hänen kurkkuunsa tuli kuin itkun karheus, kiukkuisen lapsen kyyneleinen purkaus, kun ei hänen oikkujaan täytetä. Eteenpäin hän kuitenkin yhä laahusti. Ja kas, siinähän oli ristiin rastiin kulkevia jälkiä vihdoin, todistaen sotilaiden tässä liikkuneen ja tuoretta verta, suuri läiskä, joka pimeässäkin kaameasti hohti valkealla hangella. Mikä ilon merkki eksyneelle! Hetki vielä ponnistusta, varmaankin oli hän sitten löytävä jonkun.
Yhtäkkiä sattui hänen silmiinsä suuri vaja, joka sijaitsi vähän matkan päässä tiestä, puiden pimennossa. Sydän ailahti lämpöisesti ja askel keventyi; tiheitä jalkapolkuja johti vajaan ja hän tajusi siitä, että joku sotilasosasto varmaankin majaili siellä.
Vajan ovi oli suljettu, mutta ei lukossa. Hän aukaisi sen ja kurkisti sisään: lämpöiseltä ei huone juuri tuntunut, mutta aivan oikein, saksalaisia siellä makasi, tiheisiin riveihin sulloutuneina, aika paljon. Hämärästi hänen mielessään väikkyi ajatus, että nyt olisi herätettävä joku nukkuneista ja kysyttävä tietä kotiin tai ainakin, millä seudulla hän oli. Mutta samalla hän tunsi niin herpaisevaa väsymystä ja voimien puutetta, että hän ymmärsi matkan jatkamisen mahdottomaksi ja päätti yöpyä tähän. "Mitäs suotta herätän toisia sammuneita, ennätänhän sen aamullakin, en kuitenkaan kykene nyt lähtöön." Niin mutisi hän itsekseen, sekavan, jotakuinkin tiedottoman ilon vallassa, joka johtui siitä, että hän nyt tunsi jännityksen lauenneen ja saattoi antautua pohjattoman väsymyksensä valtaan. Nälkä ei hänen ollut yhtään, senvuoksi hän ilman muuta paneutuikin kahden sikeästi nukkuneen saksalaisen väliin ja vaipui heti, kylmästä huolimatta, uneen.
Hän heräsi ankaraan viluun ja kavahti istumaan, puistatuksen kiitäessä läpi kangistuneitten jäsenien ja hampaiden hakatessa kaalia sinertävien huulien takana. Missä, missä ihmeessä hän oli? Harmaa talviaamu jo vaaleni, mutta kaikki oli outoa hänen ympärillään ja sanomattoman hiljaista, vain tykkien jyske kuului valtavana ulkoa. Vähitellen hän sai palautetuksi mieleensä eiliset retkensä ja heti valveutui velvollisuudentunto, ja huoli saamansa käskyn täyttämisestä alkoi häntä painaa. Hän vilkaisi ympärilleen, tunsi voiman palaavan ruumiiseensa ja mutisi itsekseen.
"Kylläpä makaavat pitkään. Väsyksissä kai ovat olleet hekin."
Ja sitten hän alkoi nyhkiä vierustoveriaan hereille, saadakseen selville, millä seudulla hän oikein oli; mutta toinen ei vaan havahtunut hänen yrityksistään huolimatta.
"Väsyksissä, väsyksissäpä on poloinen", ajatteli hän, vilkaisten sivumennen nukkujaan, minkä nyt yleensä saattoi nähdä hämärässä kämpässä, kääntyi sitten toisen naapurinsa puoleen ja uudisti saman tempun.
Mutta kun tämäkään ei liikauttanut jäsentäkään, alkoi häntä oudoksuttaa ja terävästi hän vilkaisi makaavan kasvoihin. Luoti oli pahasti murskannut toisen ohimon; mies oli kuollut. Vasta silloin hän nopeasti tajusi viettäneensä yön vainajien parissa ja kaamea tunto valahti hänen mieleensä. Kaikki nämä miehet olivat kaatuneita saksalaisia sotilaita, jotka oli kannettu tänne vajaan myöhemmin haudattaviksi.
Hän nousi nopeasti, otti kiväärinsä ja astui ulos. Korjatessaan leipärepun asemaa vyöllään valtasi hänet äkkiä hiukaiseva nälkä ja hän päätti syödä. Kun ulkona ei ollut sopivampaakaan paikkaa, istuutui hän vajan kynnykselle, leikkasi kelpo viipaleen leivästään, joka tosin pyrki olemaan jäässä, veti päälle vähän rasvaa ja niinikään jäätynyttä marmelaatia ja aterioitsi hyvällä ruokahalulla, tuntien yhä virkeämmän elinvoiman virtailevan suoniinsa.