Miten lienee siinä hänen silmiinsä pistänyt että eräällä vainajista oli erinomaisen hyvät saappaat. Lopetettuaan ateriansa ja korjattuaan ruokavaransa pussiin, astui hän senvuoksi uudestaan vajaan, veti vainajalta saappaat, heitti pois omansa, kiskoi kuolleen saappaat jalkoihinsa ja lähti sitten etsimään komppaniaansa, suunnaten kulkunsa tykkien jylisevää ääntä kohti.
Mikä hän oli?
Matkan jaksoi tummaan majaan. Verin maksoi heiton vajaan.
O. Manninen.
Riianlahden rannalla taistellessamme oli erään valtavan suojakämpän viereen rakennettu pieni asuinmaja, johon työläästi mahtui kuusi miestä majailemaan. Sen asema oli siitä hyvä, että ryssät eivät saattaneet ampua siihen aasinhännällään, pienellä, viistosti vasemmalla olevaan niemeen sijoitetulla tykillään, joka tuon tuostakin tuiskahutti joukkoomme vonkuvan granaatin; suojakämppä oli nimittäin edessä. Sensijaan oli se aivan avoinna edestäpäin tulevalle tykkitulelle.
Tässä kämpässä asuivat mitä parhaimmassa sovussa muuan hilfsgruppenführer ja viisi miestä, ja elämä muodostui hyvin perhemäiseksi, koska asukkaiden harvalukuisuus oli omiaan toiselta puolen lähentämään välejä, toiselta puolen usein sallimaan hiljaisuudenkin vierailut.
Päähuomio kohdistui tanakkaan, korkeaotsaiseen mieheen, jolla oli pyöreät, jopa nerokkailtakin näyttävät kasvot ja joka jo oli ehtinyt noin kolmenkymmenen vuoden ikään. Hänellä oli omituinen vieraista kielistä periytynyt nimi, puheliaalla päällä ollessaan hän väittikin polveutuvansa vanhasta ranskalaisesta aatelissuvusta, mutta hänen silmissään oli vilkuileva, usein väistävä, vaan erittäin terävä katse, joka ikäänkuin tunkeutui läpi ihmisen. Se, mikä eniten teki hänet mielenkiintoiseksi, oli kuitenkin hänen salaperäisyytensä, taidokas varovaisuus, jolla hän kertoili varhaisemmista vaiheistaan, vaikka hän usein innostuikin hyvin laveasti juttelemaan elämyksistään. Oli mahdotonta saada kokonaiskuvaa hänen elämänsä juoksusta, varmalta vain tuntui, että se sisälsi merkillisiä seikkailuja ja todennäköisesti myöskin jotakin valonarkaa.
Hänelle oli ominaista katkeruus, jonka syytä ei aluksi tiedetty. Mutta sitten alkoi kuulua huhuja, että häntä epäiltiin vihollisen kätyriksi ja kerran, puheliaalla päällä ollessaan hän itse kertoi asiasta. Hän oli Suomessa ollessaan viimeksi toiminut erään venäläisen everstin moottoriveneen kuljettajana Viaporin linnoituksessa — mekanikko kun oli ammatiltaan. Mutta sinnekin oli vierinyt jääkäriliikkeen mainingit ja kun hänellä oli selvittämättömiä asioita ryssäin kanssa (näistä asioista ei hän koskaan tarkemmin kertonut), päätti hänkin lähteä matkalle. Everstin huoneessa tiesi hän säilytettävän erittäin täydellistä karttaa Viaporin linnoituksesta ja nyt alkoi hän miettiä, miten saisi otetuksi tuon kartan mukaansa. Hän varasi tarkasti kartan näköisen taitepaperin taskuunsa, meni everstin konttorihuoneeseen sellaisena aikana, jolloin tiesi siellä olevan vain yhden henkilön ja pyysi tavata everstiä. Kun everstiä mentiin hakemaan sisähuoneista ja konttori jäi ilman vartiaa, vaihtoi hän nopeasti kartan taskussaan olevaan paperiin, kyseli everstin tultua yhtä ja toista joutavaa ja lähti sitten viipymättä Saksaa kohti. — Näin hän itse kertoi.
Mutta kun hän oli ehtinyt Haaparantaan, otti sikäläinen etappimies kartan häneltä pois, lähetti sen Tukholmaan omana saaliinaan, saaden hauptmanni Heldtiltä monet kiitokset hyvästä toiminnastaan — häntä, kartan oikeata hankkijaa, seurasi sitävastoin Tukholman vakoojakonttoriin kirje, jossa hänet leimattiin hyvin epäilyksenalaiseksi henkilöksi, mahdollisesti ryssäin kätyriksi, ja jonka takia hän sai kestää mitä ankarimman kuulustelun. Tämä oli sitäkin merkillisempää, kun hän kuitenkin oli ollut niinkin ahtaalla venäläisten santarmien käsissä ja kolme vuotta kierrellyt yksinäisenä erämiehenä Nuortin äärettömässä erämaassa, lapin kolttain asuinsijoilla.
— Mistä syystä sinua santarmit vainosivat? kysyttiin.