Mutta kas sitäpä ei olisi saanut tehdä. Heti hän tuli tuppisuuksi, pälyili räpyttelevin silmin, eikä moneen herran päivään sanonut luotua sanaa. Häneltä ei milloinkaan sopinut mitään kysyä, ei osoittaa erikoista, ei ainakaan huomattavaa uteliaisuutta, sillä silloin hän pitkiksi ajoiksi muuttui kummallisen synkkämieliseksi ja jokin ahdistus näytti häntä painavan. Aluksi tehtiin juuri siinä virheitä, varsinkin kysellessämme hänen kotioloistaan ja vanhemmistaan, joista hän ei sitten myöhemminkään kertonut kuin hämäriä, tarunomaisia viittauksia, synkkävärisiä tapauksia, jotka kummallisesti sekoittivat juuri sinä hetkenä kuin luuli pääsevänsä jostakin selville; ja silloin tällöin hän naurahtaen ja salakähmäisesti viittasi ranskalaiseen alkuperäänsä.

Kämpässä maattiin kuten muuallakin kaksinkertaisella lavolla. Seinät olivat hatarat ja katto laudoista kyhätty, joten kylmä tahtoi ahdistaa marraskuun öinä ja vaivaisessa takassa poltettiin tulta yhtä mittaa. Hänen sijansa oli aivan lavon reunalla, niin että tuli valaisi hänen kasvonsa. Ja usein huomasi näiltä kasvoilta kuvastuvan kipeän ikävän ja kummasti paloivat pienet silmät tuijottaessaan tuleen. Silloin, jos sopivasti osasi alotella, saattoi hän ruveta kertomaan Lapin-matkoistaan, elämästään äärettömissä erämaissa. Hän innostui, poskille kohosi puna ja useimmiten hän nousi istumaan. Hän tunsi Kuolan, Aleksandrovskin, Kannanlahden. Hän oli viettänyt kuukausia Nuortijärven rannoilla, samoillut Nuorti- ja Jaurijokien varsia reppu selässä ja kivääri olalla kuin sotilas ja viipynyt kolttain majoissa. Kun hän kuvaili, miten yksinäiselle erämiehelle metsäpurot helmeilevinä lirisevät, kuinka tunturien laet hohtavat ja vesistöt välkkyvät erämaissa, joiden metsiin kirves ei ole koskenut, silloin saivat hänen sanansa siivet, hän unohtui kuvailuunsa, hän oli runoilija, ei tyhjänpäiväinen luonnon ihastelija, vaan syvä, omaperäinen ja tarkkanäköinen salojen palvoja, joka sai kuuntelijan hämmästymään. Toisinaan hän kertoili tarinoita lappalaisista. "Älä mene koltan koppiin, ennenkuin joku on sinut ensin ulkona huomannut", hän sanoi. "Eikä tarvitse kauan ulkona seista, kyllä se kurkistaa, sillä on omat vaistonsa. Äläkä käsittele veistä sopimattomasti poron lihaa syödessäsi, silloin katsoo sinua koltta pian kierolla silmällä, ja se ei hyvää ennusta." — Sinne, koskemattomiin erämaihin poltti hänen mielensä ja sinne hän vannoi menevänsä, jos vielä milloin Suomeen selviytyisimme.

Saattoi pitkiksi ajoiksi unohtua häntä kuuntelemaan, kun hän haasteli vuoteellaan ja tuli heitteli valoja ja varjoja hänen kiihtyneille kasvoilleen, tykkien kumeasti jylistessä ulkona. Ja useinpa silloin halusi kysyä, mistä syystä hän kokonaista kolme vuotta oli harhaillut metsissä, hän, joka kuitenkin oli niin etevä mekanikko ja luotu siis vilkasliikkeistä yhteiskuntaa varten. Mutta sitä ei uskaltanut tehdä, sillä, kuten sanottu, kysymystä seurasi jäykkä äänettömyys.

Rintamallakin, varsinkin alkuaikoina, häntä epäiltiin ja hän tiesi sen. On selvää, kuinka katkerasti tämä epäily poltti häntä ja on varmaa, että se oli väärä. Kun hänen rohkeutensa muutenkin oli moitteeton, paisui se tästä katkeruudesta uhmaavaksi, tuntuen ihan siltä kuin olisi hän etsinyt kuolemaa. Mutta milloinkaan hän ei esiintynyt kerskaavasti, pöyhkeillen pelkäämättömyydellään, vaan täytti tehtävänsä vaatimattomasti, mutta kunnollisesti. — Niinpä kerrankin, kun zugführer oli jostain saanut grammofoonin, joka kuitenkin oli aivan rikki, tuotiin se mekaanikollemme korjattavaksi ja hän ryhtyikin sitä näpräilemään, vaikka työkaluista oli ankara puute. Juuri silloin kunnioitti ryssä suomalaisjoukkoa uskomattoman kiivaalla rumputulella. Kaikki miehet komennettiin suojakämppiin, niinpä painuivat pienen majan pojatkin matalasta ovesta pimeään sankarikammioon, jonka monta metriä vahvan katon alla oli hyvä turva ja jonka olki-peitteisellä lattialla miehiä makasi melkein päällekkäin, tuikuttavan kynttilän valossa haastellen ja poltellen paperossejaan. Hyvä oli siellä kellettää ja kuunnella helvetillistä melua ulkoa, kun granaatit viskelivät kämppiä ilmaan ja myllersivät maata syliä syvältä. Mutta gramofoonin korjaaja jatkoi kaikessa rauhassa työtään ohuen lautakaton alla, josta ei hänelle ollut vähääkään turvaa. Ja kun hän oli saanut koneen kuntoon, nosti hän penkin ulos, suojakämpän oviaukon kohdalle, puuhasi siinä hetken ja lasketteli meille sitten komeasti Kolmikymmenvuotis-sodan marssin, istuen itse tyytyväisenä piippua imien penkin toisessa päässä, ryssän pommien viuhuessa hänen ympärillään.

Siihen aikaan puuhailtiin kovasti erinäisten komennuskuntien Suomeen lähettämistä ja listoja kierteli komppanioissa ehdokkaiden nimiä täynnä. Huhuiltiin mentävän Muurmannin rataa hävittämään ja auttamaan siellä työskenteleviä saksalaisia vankeja pakoon. Kuinka hän silloin touhusi, yrittäen päästä mukaan, mutta hän oli merkitty mies, musta epäilyksen varjo lepäsi hänen yllään, eikä hänen nimeään otettu listoille. Hän, jos kukaan olisi tietysti ollut tuollaiselle retkelle sopiva, hänhän tunsi seudut tarkkaan, hänellä oli kokemusta erämaan retkiltä ja häntä kannusti palava halu. Mutta se oli mahdotonta.

Lakkaamatta hän nyt haasteli noista kaukaisista seuduista. Hän kertoi meille Solovjetskoin luostarista, jossa hän usein oli käynyt, ylisti sen rikkauksia ja aarteita. "Se kun kaapataan, pojat", sanoi hän, "silloin ei meitä koskaan enää köyhyys paina. Pystytämme majan erämaahan, tunturin juurelle, kirkkaan joen partaalle ja vietämme ihania päiviä. Kultaa sopii huuhtoa jos huvittaa, minä tiedän paikkoja, missä sitä on, tai pyydystää helmisimpukoita lautalla maaten, lämpöisen kesä-auringon paahteessa. Ja korviin kantautuu erämaan tuhannet äänet, virtaavan veden haastelu, jota salon asukas ymmärtää, ja välkkyy tunturin lumihohteinen huippu."

"Olisitko ryöstöön valmis mies?" tuli siinä mieleen ja samalla taas olisi halunnut kurkistaa hänen salaperäisen olentonsa uumeniin. Mutta hän innostui yhä kiihkeämmin kuvailemaan elämää salon sydämessä ja kun hänelle vihdoin selvisi, että hänen oli mahdotonta päästä mukaan, painui hän umpimieliseksi, päästäen vain silloin tällöin suustaan jonkun katkeran katkonaisen lauseen, synkästi rypistäen kulmiaan. Unissaankin hän oli levoton; sen saattoi huomata, kun öisin, vahtivuorosta palattuaan katseli takan himmeässä kajossa hänen käännähtelyään vuoteella ja tarkkasi katkonaisia unistelusanoja.

* * * * *

Aikoja kului. Pataljoona siirrettiin rintamalta, jossa kuoleman alituinen läheisyys oli antanut ankaralle elämälle suurpiirteisen leiman, Libaun matalampiin, vaikka tosin ajoittaisten huvitusten elähyttämiin oloihin. Ikävä, vajavainen ravinto ja tiedottomuus tulevista päivistä viipyivät yhä vieraina, ja miehiä vaivasi rahan puute tuntuvammin kuin ennen.

Silloin huomattiin, että komppanian ruokavaroista puuttui tuon tuostakin melkoinen määrä, ja kun ennemminkin oli saatu ilmi ikäviä tapauksia ruuan jaon suhteen, päätettiin pitää silmät avoinna.