Kansanopistolla.
Mut hurskas, väärä jäärä sun kuopast ylös nosti: niin omaa hyvääns' osti — se hyvän aie, määrä.
Joel Lehtonen.
— Sillä kertaa olin totta totisesti niin kuohuksissani, että olisin ollut valmis hävittämään kaikki kansanopistot maan tasalle. Mutta sehän oli tietysti tilapäistä..
Luutnantti hymähti tapansa mukaisesti ja veti rekipeitettä paremmin ympärilleen. Kulkuset kilisivät viihdyttävästi, jalas narskui ja ohi kiiti huurteisia puita, jotka hämyyn uupuvassa talvivalossa kuulsivat sinertävinä ja ihmeen hiljaisina, niin että koko synkeä metsä tuntui kuolleelta, mutta juhlalliselta.
Olin utelias saamaan tarkempia tietoja tästä jutusta, josta kyllä olin kuullut, niin, olihan luutnantti itsekin vihkiäisissään, muutama viikko sitten viitannut samaan asiaan. Mutta jos olisin kysynyt, olisi hän tietenkin taas ruvennut laulamaan, tai tarjonnut tupakan; siitä syystä vaikenin varsin haluttoman näköisenä, tapailinpa aivan kuin unta, sillä sitä hän ei voinut sietää.
— Sanottakoonpa mitä tahansa, karkuun siitä kyllä oli lähdettävä — mutisi hän kuin ajatuksissaan. — Kylä sijaitsi korkealla, avonaisella mäellä ja punikit olivat pommittaneet tykeillään talot tuleen, pysyen itse kiväärin kantomatkan ulkopuolella, joten emme voineet tehdä muuta kuin maata toimettomina hangessa ankarassa granaatti- ja shrapnelli sateessa. Ei ollut avoinna enää kuin yksi pakotie ja sitäkin vartioi vain noin viitisenkymmentä miestä sangen epäedullisissa asemissa. Pimeän tullen meidät varmaankin olisi kokonaan saarrettu, mutta sitä on tarpeetonta pohtia, ylipäällystö antoi kerta kaikkiaan perääntymiskäskyn, sille ei mahtanut mitään; eri asia on sitten, olisiko ollut syytä siirtyä kokonaista neljä peninkulmaa taaksepäin, vaikkakin seutu oli metsäistä ja asumatonta.
— Oli kirisevä pakkanen. Jäin pienen suojajoukon kera viimeiseksi pitämään huolta siitä, ettei perääntymistä mikään häirinnyt. Koko pataljoona ja komppaniani kuormasto oli aikoja sitten lähtenyt, mutta yhä tuli palavasta kylästä milloin haavoittunut, milloin muuten eksynyt ja jälkeenjäänyt, ja ne ylimääräiset reet, jotka olin pidättänyt luonani, täyttyivät pian. Minulla ei ollut päälläni kuin tavallinen sarkatakki ja siinä paikallaan seistessä ja kiikari kädessä tarkastellessa äskeistä taistelutannerta ja kylää, jossa vihollinen nyt oli herrana, pyrki väkisinkin vilu tulemaan. Muistin taskumattiani, joka nyt olisi ollut erinomaisen tarpeellinen, mutta sen olivat tytöt vieneet mennessään — meillä näet oli komppaniassa kaksi neitosta, toinen nykyinen vaimoni ja silloinen morsiameni muuten, jotka neuloivat pojille valkeita vaippoja, pesivät pyykkiä, laittoivat ruokaa ja auttelivat lievästi haavoittuneita. Nämä tytöt olin tietenkin lähettänyt matkaan heti peräytymiskäskyn saatuani.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin saavutimme pää-kolonnan. Mutta olipa se kulkua. Metsäinen tie oli perin huonoa ja suuria lovia täynnä. Pimeys yhä taajeni, mutta kolonna oli kerrassaan huonossa järjestyksessä; kuormastorekiä oli jäänyt sinne tänne miesrekien väliin, haavoittuneiden valitukset kuuluivat viiltävinä yhtä mittaa ja pakkanen puri. Uupuneet hevoset, jotka sitäpaitsi saivat kiskoa liian suuria kuormia, eivät jaksaneet juosta huonolla tiellä ja pitkä aika, jonka tuo nelipeninkulmainen taival kesti, tuntui sanomattoman kurjalle. Parissa kohden oli pieni tölli tiepuolessa ja silloin lähetin kysymään, eivätkö tytöt olleet jättäneet taskumattiani ja päällystakkiani sinne, mutta sitä he eivät olleet huomanneet — etujoukoissa oli nimittäin syntynyt aiheeton pakokauhu, kuten yleensä tämänkaltaisilla retkillä.
Tuon tuostakin miehet nousivat reestä ja juoksivat tiellä jalkojaan tömistäen ja käsiään hakaten, katkerina, synkkinä ja äänettöminä. Joltakulta paleltui varpaat, toiselta kädet ja tietä tuntui riittävän loppumattomiin. Mutta perille sitä lopultakin tultiin.