"Niin minunkin", sanoi silloin ylioppilas ja kuljetti rohkeasti tanssitoverinsa ulos.
Järvi lepäsi kuin peili kajastuksen valovälkkeissä. Mutta hiljaisuus ahdisti ja suuri koivu, jonka alle he olivat pysähtyneet, nukkui riippuvin lehdin. Ylioppilas oli sytyttänyt savukkeen, hän leyhytteli nenäliinalla kasvojaan. Ei ylioppilas huomautellut luonnon kauneudesta, jommoiseen tyttö kaupungissa oli tottunut, vaikeni vaan. Suututtikin hiukan, tämä alkoi olla noloa.
"Mitä lienee kello jo?" kysyi hän vihdoin.
"Ei yhtätoista vielä."
"Yhtätoistako! Hyvänen aika, sitten on minun lähdettävä… Hyvästi!"
Tyttö ojensi kätensä.
Jotakin liikahti ylioppilaan huulilla, ehkä pyyntö jäämään, mutta hän vaikeni ja puristi kättä vain. Jumala sitä katsetta! Se aivan otti haltuunsa ja huumasi. Ja nuorukainen kääntyi häntä saattamaan. Kuinka tyttö oli onneton. Oi, eikö hän nyt ymmärtänyt, se ei toki sopinut. Mitä sanoisi talkooväki ja mitä ajattelisivat kotona, jos sattuisivat huomaamaan! Ja niin sanoi hän vihdoin, hiljaa, mutta päättävästi.
"Älkää saattako minua."
Ylioppilas pysähtyi kuin naulattu ja tumma puna syöksähti hänen kasvoilleen. Juhlallisesti, liian juhlallisesti hän kumarsi ja kääntyi, sanomatta mitään. Silloin valtasi tytön ennen tuntematon, hätäinen tuska ja hänen tuli pakko toimia. Nopeasti astui hän pari askelta ylioppilaan perään, tarttui käteen ja kuiskasi.
"Ymmärrättekö minua?"
Ylioppilas loi häneen syvät, totiset silmänsä ja käsi jäi hänen käteensä. Ahdistus, joka oli onnea, valtasi mielen ja ympäristö muuttui kuin uneksi… Mitä tapahtuikaan. Ei hän sitä täysin tajunnut. Kuin unessa kiertyi jäntevä käsivarsi hänen ympärilleen… Kun lumous haihtui, huomasi hän kiirein askelin rientävänsä kotiin ja korvissa soi vielä kuuma kuiskaus: